maanantai 15. elokuuta 2011

läheisiä


viimepäivinä olen nähnyt monia rakkaitani. on ihana olla tutussa seurassa. väliin höpöttää- ja sitten taas olla vaikka hiljaa. puhua tutuista asioista. nähdä tuttuja maisemia. konkreettisia. ja mielenmaisemiakin. sellaista, että ei joudu arvuuttelemaan. on vain.


minä olen onnellinen läheisistäni. isosiskostanikin. toi meille ison säkin ihanalta tuoksuvia vaatteita. puhtaita ja tarkkaan viikattuja. ehti auttamaan meitä poimimaan viimeiset marjapensaat puhtaiksi. juomaan teetä ja kehumaan leipomaani leipääkin. tällaisia ihania maanantaita saisi olla useamminkin.


olen monesti miettinyt mihin juuret rakentuvat. tuttuihin ihmisiin ja tapoihinko. jos kaukana lapsuutensa maisemista. makuihin, tuoksuihin. ystäviin. sydämen maaperiin. ja sekin joskus tuntuu hassulta. että lapsilleni tämä melkein koko maailma jo. kotiseutu. minä perheestämme ainut, joka välillä vierautta koen. ja minä aion oppia olemaan täällä. etten kaipaisi peltoja enään. pidempiä, kuin katse kantaa.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

on tärkeää, että on olemassa paikka, jonne tietää olevansa tervetullut. jossa voi olla vapaasti. ehkä vähän auttaakin. ja josta saa voimavaroja omaan arkeen.

-isosisko

Helena kirjoitti...

Olen pohtinut toisinaan samaa. Olen syntynyt kaupungissa, elänyt kaupungissa ja saanut lapsenikin kaupungissa. Sopeutuisinko minä katsomaan peltoja, ilman naapurin valoja? Olen kai kaupunkiasuja? Vai voiko sitä muuttaa. Ehkä tahdonvoimalla. Teillä on hyvä sielläkin. Minä arvaan.

Satu kirjoitti...

Tuota mietin monesti. Minulle ja miehelleni tämä jo hieman tutummaksi käynyt kaupunki ei ole kotiseutu, mutta lapsillemme se sitä tulee olemaan.

He koluavat nämä metsät, nämä polut. He eivät ihmettele metroja, raitiovaunuja. Heidän ihmetyksensä on meidän lapsuuden tutut maalaismarkkinat, sikalat.

Larppa Aliisa kirjoitti...

minä onneksi maalla ennen ja nyt. nämä korkeuserot vain huimaavat päätä. toisaalta lasten kauttakin saa oppia näkemään, tuntemaan.