haparoivin askelin

vuosi sitten olikin torstai. nyt torstai on eilinen. vuosi sitten laitoin kuvani toisesta syntymäpäiväkimpustani. mieheni antamasta. tämä puolestaan on anopiltani. tammikuun alku on minulle aina juhlan aikaa. päivitän mielessäni edellisen vuoden opit. katsastan voimavarani ja siirryn seuraavaan vuoteen.

nyt myös blogini on ollut vuoden. mitä se on antanut minulle. ainakin hahmottanut enemmän elämäni sisältöä. näyttänyt miten paljon voimavarani vaihtelevat, miten oma aikani on välillä vähissä ja välillä ehdin keksittymään itseeni ja voimia antaviin tekemisiin enemmän. ja nyt taas sellainen vaihe. pikkumies kokoajan korkealla, jos silmä välttää. ei minuuttien keskittymistä mihinkään.

monet läheiset ovat saaneet lukea kuulumisiamme. osa siitä on kertonutkin, sitä kautta on voinut viitata tapahtumiin. osa lukee salaa. kummasti tietää kaikkea, muttei vahingossakaan paljasta käyvänsä kurkkimassa elämäämme. osa on ihmetellyt rohkeutta, osa ihmetellyt aikaan saavuutta. vaikka tämä on kuvaus meidän elämästä, tämä ei kuitenkaan ole kokototuus. kaikkihan sen ymmärrämme.

toivon, että yhä jaksaisin tallentaa elämääni. itselleni tällä on ollut merkitystä. jokainen kommentti on tuonut iloa, vaikken aina osaa vastatakaan. blogini on muuttunut enemmän pohdiskelevaksi, käsitöiden tallentaminen oli alkuperäinen suunnitelma. näin se elämä vie jos mihinkin suuntaan. yritän pysyä perässä. haparoivin, yksivuotiaan sana-askelin.