pöllöilyä donitseilla

"se näyttää ihan pöllöltä", sanoo tyttäreni laittaessaan kaupan valmisdonitseja pullalautaselle. minä pilkon samalla maitosuklaata. mummu toi meille herkkuja. ja ajattelin fiksuna naisena houkutella tyttäreni kanssani hieman koristelemaan niitä. kerta pelkäsi pihalla ruohonleikkurin ääntä. ja pakkohan tuo niitty on taltuttaa. taas.

minun pöllöilyni oli sulaan valkosuklaaseen lisätty nestemäinen väriaine. sehän veti suklaan ihan jankiksi. ja kaiken muun lisäksi valkoiset olisivat olleetkin kauniimpia. vähän harmittaa ja kiukuttaa. mutta näin kuumalla ei viitsi pitkään kiukutella. muutenkin hiki. siksi huudan tyttäreni laittamaan tuulikoneen päälle. täällä viilentyy jo. palaneet hermot ja huoneilma.

käpertyä itsensä ympärille

käperrys. suoja kaikkea pahaa vastaan. muuttuminen pieneksi. tarvitsevaksi. regressoituminen. niin pieneksi, että joskus puhaltaminenkin voi kaataa. silittäminen säikäyttää. uni katkonaista ja lyhyttä. maailma liian peloittava paikka. omat polvet lähellä vatsaa kyllä voivat rauhoittaa. tiukka syli.

ja kohta taas saattaa kaikki tuntua paremmalta. omat jalat kantavilta. toiset siinä lähellä yhtä tärkeiltä kuin oma olo. tärkeämmiltäkin hetkittäin. joskus taas niin kovin pitkään kestävät nämä hetket. halu mennä kuoreen. piiloutua. suojautua. vaikkei uhkia ja turvattomuutta enempää kuin ennenkään. mieli vain herkempi. kaikki vähän puolittain koettua. ja silti toisaalta. liian isoina annoksina.

minullakin. vaikka tänään olisin halunnut mennä. kulkea. nauraa ja riemuita. mutta minuun käperryttiin. minulta sananmukaisesti imettiin voimia pois.  koko päivä. aamusta asti. eilisen unipäivän jälkeen. ja minä yritin lohduttautua. huomenna unipäivä jälleen. ehkä minä täytän itseäni suklaan sijaan väreillä. naurulla. käpertymisiä en halua itseltänikään kieltää. me jokainen tarvitsemme niitä.

pala kakkua, ja vähän lisää, vielä vähän. ja vielä kerran.

sitruunatorttupäivä. sillä sainhan kylään -vaikkakin pikaisesti- ystävän, joka on syntynyt yhdeksän päivää minun jälkeeni. hän kutsuu minua ensimmäiseksi ystäväkseen. lupasin näyttää tyttärelleni kuvan hänestä, joka tulisi kylään. näytin kuvan, jossa olemme yhdessä, ehkä vuodenikäisinä, pinnasängyssä. olemme molemmat vanhentuneet kauniisti noista ajoista.

tänään oli muutenkin hyvä päivä. käytin vauvan neuvolassa napakontrollissa. se oli oikein kaunis. en jaksanut antaa punnita vauvaa. oli jo viikonikäisenä ylittänyt syntymäpainonsa, odottakoon seuraavaa neuvolaa. itseni toki punnitsin. neuvolan vaaka ei valehtele. se sanoi, että nyt on jo vauvan ja istukan paino hävinnyt minusta. lapsivesimäärä lienee sama kuin rintamaidon:D

illalla juhlimme mieheni suvun kesken anoppiani. voi sitä iloista puhensorinaa. eri huoneisiin syntyviä, muuttuvia kuppikuntia. lasten riemua. valokuviin sovittautumista. kakkuja, grilliherkkuja. ajatusten vaihtamisia. lauluakin. kielten sekamelskaa. suomea. ruotsia. englantia. mitäköhän kieliä puhutaan minun vanhetessa suvussani. moneenkohan maahan lapseni ja lapsenlapseni levittäytyvät. sillä maailma pienenee, välimatkat lyhenee. kaiken kehityksen keskellä.

hameverkko -kelpaakohan?

I see trees of green, red roses too
I see them bloom from me and you
But I think to myself what a wonderful world

I see skies of blue, clouds of white
bright blessed days, dark sacred nights
but i think to myself what a wonderful world

The colours of the rainbow so pretty in the sky
Are also on the faces of people passing by
I see friends shakin' hands saying "How do you do?"
They're really saying "I love you"

I hear babies crying, I watch them grow
They'll learn much more than I'll never know
But I think to myself what a wonderful world

I think to myself what a wonderful world
Hey, yeah, wonderful, wonderful world

minun päässäni on soinut tänään ihmeellisen, kauniin maailman laulu. laulu ystävyksistä. laulu kasvavista lapsista. ja silti yhtätaikaa olen tuntenut haikeutta. kaikesta mikä on loppunut ja loppuu. ja kuka meistä loppujenlopuksi aina ehtii välittämään. muistamaan ja muistelemaan. minun maailmassani soi hiljalleen blues. surumielinen sävelmä. vaikka laulaisikin ilosta. vaikka herskyisikin naurusta. mutta tiedättekö. sellainen tunteellisuus. sellainen kauneus, niinkuin vaikka auringon laskiessa mereen. suopursujen tuoksu kesäyössä. ei ne naura isoon ääneen. ne vaikenee.

lahja

elämä on lahja. jokainen elämä. jokaisen elämä. ja minä mietin monesti, miten omaani kohtelen. omaa elämänlahjaani. arvostanko. pyrinkö pitämään esillä, piilottamaan katseilta. annanko eteenpäin, muiden päätösvaltaan, muiden elettäväksi.

vai ihastelenko. sanon, että "oi, minun kaunis elämäni". tai "kertakaikkiaan, miten näin moninainen voikaan elämä olla". toivon että sanon. vaikkakin joskus enempi, että "kertakaikkiaan raskas mukana kantaa, mutta enimmäkseen tuo iloakin".

rakkaudesta

entisen luokkakaverini feissisivuilla käydään mielenkiintoista keskustelua. hän aloitti keskustelun näin sanoin:

"Olen yrittänyt kovasti ymmärtää sitä, miksi lapsiin suhtaudutaan tässä yhteiskunnassa niin tympeästi. On järjenvastaista, että uuden elämän luominen, hoitaminen ja kasvatus - niin valtavan suuri asia kuin se onkin - ei ole mikään ihailtu ja arvostettu asia, vaan päinvastoin. Lapsiaan ei saisi kehua tai rakastaa, ainakaan kovin julkisesti. Lapsiin tulisi mielellään suhtautua neutraalisti ja vielä parempi, leikkiä ettei niitä olisikaan. Kuka tässä maailmassa ansaitsisi rakkautta ja arvostusta paremmin, kuin juuri lapset?"

niinpä. tähän ihmetellen liittyy myös ulkomailla asuva toinen luokkatoverimme. hän on ihmeissään suomessa kuuluvista uutisista. perhesurmista. junan alle konttaavasta isoisästä. että mikä tässä yhteiskunnassa mättää. pieni lapsi kykenee jakamaan rakkauttaan. missä vaiheessa kasvuamme me alamme kokea muut ihmiset, lapsetkin, uhkana? minne jää kohtaaminen? mitä opittavaa meillä olisi muista kulttuureista?

ja minä itsekin. millaista kohtelua hyväksyn äitinä. miten minä suhtaudun lapsiini? ja ennenkaikkea, miten minä suhtaudun toisten lapsiin. miten minä osoitan rakkauttani. hyväksyntääni. kunnioitusta. arvostusta. lapsille riittää kuitenkin niin "pienet" asiat. että muistaa niiden nimet. kysyy jonku henkilökohtaisen kysymyksen. ja me aikuisetkin. meidän sisällämme olevat lapsuudet. yhä kaipaamme hyväksyntää. rakkautta. huomiota.  

hoi lehmikarja!

 

 

 

 

tänään alkoi rymsteeraus. matot lähtivät lattioilta. ja huonekalut alkoivat lennellä uusille paikoilleen. miehen mielestä kävi ihan urheilusta. minä puolestani istuin milloin missäkin sohvalla ja imettelin pienokaista. aika rauhallista hommaa siis! vielä pitäisi päättä, mitä tauluja millekin seinälle. ja laitammeko mattoja. huomenna ainakin pesemme vielä loput. 

puusohva tuntui kotiutuvan meille helposti. ensikohtaamisessa sen kanssa sydämeni suli. en tiedä, miten raskisin vanhan elämän peittää jonkin kirkkaan värin alle. nyt se saa armoaikaa ainakin hetkeksi. annetaan asioiden hautua. päätimme olkkarin ruokapöydän hioa ja maalata ensihätään. ja vielä yksi tumma seinä saa vaalean pinnan. pikkuhiljaa teemme tätä kodiksemme, edelleen. hitaita ovat nämä askeleet.

ilo kuitenkin asuu täällä jo. enimmäkseen. vaikka tänään muistin taas senkin, miten mieli heittelee. miten alakulo hiipii hiljaa olkapäälle. painaa pään raskaaksi. ja minun pitää muistaa itseni. antaa aikaa kaikelle sille myllerrykselle, minkä mieli ja keho ovat viimepäivinä käyneet läpi. sillä asioita ei kannata painaa niin syvälle itseensä, että happi alkaisi vähitellen loppua. siksi minä en säikähdä itkuanikaan enää.