lauantai 30. heinäkuuta 2011

karhuja ja karkkikakkua


kakku, jonka veljeni pojat koristelivat. se kuvastaa näitä viimeisiä kesälomapäiviä. leivottu suunnittelematta. laitettu aineksia, joita kaapeissa. ja koristeltu, sanoisinko, yltäkylläisesti. täydesti. sellaisia nämä päivät. täynnä toinen toistaan makeampia makuja. melkein voisi väittää, jälkiruokaa jälkiruoan perään. 


käytiinhän me korkeasaaressakin. herkkää katsottavaa oli katsella imettävää karhua. siihen se "poikanen" tönäs äitinsä hereille. kuumissaan se hitaasti nousi  istumaan. nojaili vilvoittavaan seinään, kuin huokaisten. viimesetkin voimat annan lapselleni. ja isopikkukarhu lutkutti pitkään. ja sitten kellahti nukkumaan. ja äitikarhukin. voi meitä äitejä ja lapsia!


meidän karhutyttö. virtaa täysi. juoksee ja hyppii. ehtii ja kiipeää. pomppaa kengät jalassa lätäkköön ja iloitsee siitä, ettei sukat kastuneet. ei nimittäin ollu sukkia. nauttii serkkupoikien seurasta. opettaa miten ruusun lehti on basilikaa. sellaisia pieniä ilotuokiota. omilta ja melkeinomilta pikkuihanoilta.


ja pikkuherra sai toisen hampaan. sellaisia mukavia etappeja. kikatusta ja kinuamista. tasapainossa, niinkuin pitää. sadepäivät parhaita. ja jotenkin mukava saada hänelle ensikokemuksia tuottaa mielimuistoihin. retkiä ja meressäistumista. makuja ja ääniä. vauhtia ja kutitusta. tulkoon arki. me pärjäämme kyllä!

torstai 28. heinäkuuta 2011

onhan tuosta jo aikaa


kun kohtasimme ensimmäisen kerran. mieheni käski minun piirtää hänelle hevosen. enkä uskaltanut laittaa siihen puhelinnumeroani. vaikka olisin halunnut. seuraavan kerran kohdatessamme esittelin itseni uudelleen. minulle ei ollut jäänyt niin tarkkaa näkökuvaa. nimikuva vain. hassua. 

ja me rakastuimme hiljalleen. tai ehkä rakastuimme nopeasti, mutta varmennuimme hiljalleen. ja niiden aikojen muisteleminen joskus huvittaa. joskus se tuntuu romanttiselta. mutta oli siinä itkunsakin. ja tämän kuvan joskus laitoin miehelleni. siinä on hänen kämppänsä tapetti. siinä huoneessa hän pitkästä aikaa kohdatessamme sanoi, että hänellä on minulle jokin paperi näytettävänään. se oli piirtämäni hevonen.

miten te muokkasitte rakkautenne maaperää. rakentelitte suhteenne kivijalkoja?

tiistai 26. heinäkuuta 2011

muistoissa




rupesin katsomaan kuvia ajoista, joilloin neiti oli pikkuherran ikäinen. niistä ajoista ei ollut paljon sanottavaa. tai ainakaan kuvattavaa. se oli meidän ensimmäinen syksy maalla. ei autoa. ja silloin tuli aikaisin lumi. olin pitkät päivät kotona lapsen kanssa. lapsen, joka ei osannut vielä puhua.

ja nyt kun noita kuvia katselen. onpas minulla ollut aikaa moneen. neiti on kyllä ollut hyvin tomera. käynyt kovastikkin potalla, yön jälkiltä kun vaipat olivat aina kuivia. syönyt itse sormiruokailulla. kontannut. seissyt tukea vasten. ja meidän pikkuherralla ei kiirettä. juuri vasta kääntymään oppinut.

hassua, miten erilaisia lapset ovat. ensimmäinen ollut aina vauhtihirmu. päättänyt jättää pois lusikan. tai vaipan. toinen taas sellainen löllerö. naurua enimmäkseen. kaikki käy, eikä mihinkään kiire. ja minua toisaalta hymyilyttää ja toisaalta ärsyttää nähdä heissä niin paljon meitäkin.

tapa, miten neiti karjuu isälleen autossa "käänny tuonne, aja varovasti -äiti imettää- tai kun oli toiminut typerästi kaupassa kiipeämällä autorattaiden katolle USEASTI, kielloista huolimatta. niin katsoi syyttävästi minuun. "äiti, sulla oli typerä temppu. muistakko, kun sinä olit pieni tyttö. sinä kiipesit kärryjen päälle JOKA PÄIVÄ!"

maanantai 25. heinäkuuta 2011

lämpö


tasan vuosi sitten. ja tänään meinasin ajella tyttäreni kanssa samaan paikkaan. mutta löysimmekin uuden uimarannan. millaisissahan kuvissa meidän perhe vuodenpäästä? kyllä vuosi on pitkä aika. vaikka meneekin nopeasti. niin paljon aina voi muuttua. niinkuin viimepäivinä on nähty. niinkuin koko elämänajan olemme nähneet, jokainen. 

kaikki on liikkeessä. kaikki muuttuu tahtiansa. ja eritahtisuus luo uusia sävyjä. siksipä mukava maata hiljaa sängyssä muiden nukkuessa. miettiä menneitä ja tulevia. turvallinen lämpö sydämessä.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

meri

 

olen katsellut merta useina elämäni vuosina. nuorena se oli läsnä vain syksyistä kevääseen. kesät vietimme järven läheisyydessä. mutta monet nuoruuteni etsivät ajatukset olen saanut silti merenrannalla pohtia. heittää kysymyksiä tuuleen ja antaa liikkuvan veden rauhoittaa levotonta mieltä.


opiskellessani sain myös katsella usein merta. lähempää kuin koskaan. ja aina minulle on löytynyt se kivi. minä en tarvitse merta onnelliseen eloon. minä tarvin merta, kun minun on paha olla. vaikka olen minä onnellisenakin ollut rannoilla monta kertaa. antanut tuulen löyhyttää muutenkin löyhää mieltä. ja hiuksiakin. nauttinut ystävieni seurasta.

tänään ja eilen eksyimme taas rannoille. perheenä se on niin erilaista. en osaa ottaa omaa kivenmurikkaani. en osaa ottaa ajatuksille lepoa samalla lailla. vaikka periaatteessa siihen ei tarvittaisi, kuin ilmoitus. meen ja tuun, ku on mukavampi mieli. mutta tiedänhän senkin. jo tuoksu voi auttaa paljon. niinkuin kerran sisäsuomessa huomasin. enkä vieläkään ole löytänyt vastausta sille hetkelle merituulta. ehkä lähetetty lohtu.


p.s mieltä ja kehoa voi piristää myös nauttimalla kesäjuomia. ja ehkä esteettistä silmääkin. sillä niin ihanasti jäi kerroksittain tämäkin. fantaa-ananansmehua-mansikkasiirappia. iloisia ajatuksia.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

parisuhdeterapiaa



hoidimme tänään parisuhdettamme. sillä pidimme parisuhdeterapiaistunnon. toiminnallisen. revimme muistoja rikki. muokkasimme tulevaisuudensuunnitelmia. laskeskelimme unelmiemme aikataulua. mietimme, mitä tulevaisuudelta toivomme.

se tapahtui näin: minä virkkasin. mieheni repi palasiksi vanhoja lakanoita. verhoja. ja siinä samalla jutustelimme turhanpäiväisiäkin. ehkä vähän suunnittelimmekin. muutakin kuin kodinhoitohuoneen maton raidoituksia. mietimme, montako hetkeä pitäisi virkata että muutamametrinen matto tulisi valmiiksi.

ja se oikeasti tuntui molemmista terapeuttiselta. heti kun virkkaus loppui ja yritimme tavallista arkea, oli paljon herkemmästä korkeita ääniä. äkkipikaisia sanoja. niinpä tästälähtien meidän perheessä väännetään mattoja. ei arkea ollenkaan.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

helle uuvuttaa


menimme aamulla loviisaan. tarkoitus oli myös nauttia siitä mielenikaupungista. mutta me emme menneet kahville, vaikka keijukorvalla tuli heti nälkä. hänellä tulee aina nälkä, kun on mahdollisuus käydä kahvilassa. hoidimme vain asiamme, pyysimme pakastimesta tarjousta ja haimme yhden laukun. pienen kävelyn jälkeen pyysin päästä takaisin kotiin. helle uuvuttaa.


keijukorva nukahtikin tulomatkalla. ei jaksanut odottaa kotiin asti, että saisi lounaan ensin. siksi tein blenderissä meille välijuomaksi kirsikka-mustikka-omena-ananas-fruttista. ja kun sitä tuli liikaa, vein rohkeasti raksamiehille tarjoittimella. heillä oli kuuma. he rakentavat eteläparvekkeelta portaita alas. ei tuulta. ei varjoa. ja tämä helle on liikaa jo meille kaikille. 

pikkuherrakin nukahti vasta käärittyäni hänet kosteisiin harsoihin. pieni rakas tuhisija. miten selität, että lämpöä ei voi mennä pakoon, paitsi veteen ja kellariin. virkatessakin hiki valuu selkää pitkin. ei auta, kuin olla vain.

torstai 21. heinäkuuta 2011

varkaana omassa kodissaan


meidän kotona alkaa aamut aikaisin. miehet, joita en tunne nimeltä tulevat meille aamuisin omilla avaimillaan. taitavia miehiä- osaavat hajoittaa ja purkaa. rakentaa ja muokata. heidän tekosiaan on ihana pimeässä taskulampun kanssa käydä ihailemassa. vielä menee pariviikkoa reilusti. betonilattia vaatii aikansa kuivaa.

ensimmäistä kertaa tällaista. että vähän varoo olemasta omassa kodissaan. ei viitsi niin huutaa ja tänään vasta ekakerran soittelin pianoa ja lauloin. nolotti vähän, mutta oli pakottava tarve. kahvit keittäessään tuntuu, että pitäisikö kutsua. mutta miehillä ihan oma tahti. joka ilta ihmettelemme.

helle. eikö se koskaan lopu. kyllä se loppuu. palelee jo muutaman kuukauden päästä. mutta elämä jotenkin vain niin hetkittäistä. odotamme, että saisimme kokonaan kodin haltuumme. käymme paljon poissa. ei kokopäivää viitsi kotona olla. olohuonetta täyttää kasatut kaapit ja tiskiallas. 

mutta ku tutut kyseli, millaista on tulossa. niin vähän tuokiokuvaa.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

pian kotona taas

reilun kolmen viikon aikana olen viettänyt yhden yön kotona. pikaisesti vain kääntymässä. kurkkaamassa kuivuvaa betonilattiaa. sillä silmilläni on ollut paljon muuta katseltavaa. veimme lapsemme syömään paikkaan, jossa tuoreena avioparina herkuttelimme. kävelimme niitä samoja katuja nyt perheenä.

olemme tavanneet paljon ihmisiä. tutustuneet kiireen jälkeen uudelleen. nauttineet ystäviemme seurasta. tulleet enemmän meiksi. ei enää oma etu ja väsymys päällimmäisenä. ei oma tympääntyminen tai onni. siksikin on ollut mukava istahtaa iltapalalle kahvilaan. suunnitella pieninä irtonaisina hetkinä syksyä jo. 

ja pian olemme kotona taas. minulla on tullut ikävä sinne. ihanaa olisi saada jo vapaasti aloittaa aamunsa siellä. arkea sinänsä ei ole vielä ikävä. ihanaa, kun mies lomalla. vaikka välillä huomaankin, miten joutunut opettelemaan uudelleen arkitapoja. vaikea löysätä, vaikka olisi mahdollisuus. kevätkireys väliin aina puskee päälle. opittu väsymys.

ja minä luulen, kun taas pian olen kotona, tiedän mitä teen. ajan tuttuihin paikkoihin taas. katoan päiviksi kotoa, annan remonttimiesten tehdä työtä rauhassa. vielä muutaman viikon kutsututan perhettämme saunomaan muualle. ja sitten jokainen laatta paikallaan. ja syksy saa tulla. 

tuntuu niin eriltä kirjoittaa vain. minä kaipaan kuvia.

torstai 14. heinäkuuta 2011

nyt on yö. lapset nukkuu. mies purjehtii. minä ajattelen vaikeita. mieheni kysyi minulta, miksi aina öisin mietin vaikeita. sanoin, että muulloin ei ole aikaa. tänään minulla ei oikein ollut juhlatuulta. vaikka olisi ollut aiheita. huomennakin. tämä heinäkuu on sellaista juhlaa meillä. päiviä, joita aioimme muistaa jokapäivä. ja silti vuosittain ne silti raksuttavat päässäni omilla paikoillaan.

eilen löysin itselleni aarteen. jouluksi. tai milloin vain, jolloin on aikaa juhlistaa aterialla elämää. vanhat tarjoiluastiat. ja minulle sanottiin jo toistamiseen: ihanaa nähdä, että astiat saavat hyvän kodin. ja nyt se oli entistä tärkeämpää. rouva myi vanhempiensa jäämistöä. ja minulle tuli sellainen olo, että olin etuoikeutetussa asemassa. niin paljon tunnearvoa. lupasin muistaa heitä joka joulu.

minä olen nauttinut paljon hetkistä. mutta jalkani ovat väsyneet kaikesta kiertelystä. minä yhä etsin riippukeinupaikkaa. sellaista, jossa olisi vilpoista ja kaunista. tuulta. minä odotan syksyä. sillä syksyksi minua kutsuvat uudet tuulet, ja minä aivan hurmaannun niiden tuulien tuoksusta. vaikka arkoja henkäyksiä vielä vain.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

kuumuus

olen kaupungissa. monta päivää tallustellut helsingin katuja. kuviakin olisi paljon. mutta nyt en laita koneelle mitään. elän vain tätä hikeä. huohotan kuin koira. ja koirasta puheen ollen, yritän saada pienen koiravauvan mittoja. sillä langat ja koukku odottavat ihkaensimmäisen koirankuljetuslaukun virkkuutöitä alkavaksi. 

lapset nukkuu. nihkeät ihot meillä kaikilla. suihkunraikkaus häviää liian pian. kotona meillä pian uusi kylpyhuone. tuskin maltan odottaa. sanovat että tulevalla viikolla sataa. ja sanovat, että pian pyörähtää blogikävijöissä viisinumeroinen luku. se tuntuu uskomattomalta. niin kovin laihoja nämä ajatukseni. kipua ja väsymystäkin niin usein.

joululehdet jo saavat käsieni kosteutta pintaansa. pian alkaa rytistä punaista ja valkoista. harmaata ja hopeaa. mutta ehkä muutama kuukausi vielä kuitenkin. mutta joulu on minun vuodenaikani. enkä pidä kesästä. sen odotuksesta tallustelen rantasandaaleissa vielä muutamia viikkoja.

torstai 7. heinäkuuta 2011

nautintoa




maalla on mukavaa. suomen läpi on mukava ajaa autolla. nähdä ystäviä ja tuttuja. nauttia kesästä myös. istua merenrannalla piknikillä. katsoa lehmiä. matkustaa lossilla. haaveilla ja muistella. ottaa vain rennosti. jättää kaikki muut kuin pakolliset huolet syksylle. nyt pitkästä aikaa kotona. jatkan silti rennosti. elokuussa alkaa minun arkeni taas. mitä kivaa te olette tehneet kesällä?