hitaantuvia ajatuksia

"joskus onnistaa", sanoi peppi neiti rosenblomille, välttyessään hyväntekeväisyyssopan syönniltä. peppi myös sanoo, ettei osaa sanoa ei. kuulin sen vasta menneellä viikolla. ja jotenkin se satutti minua. itse olen elämäni aikana opetellut rajojani. silloin, kun olin väsynyt huomattuani käyttäväni paljon enemmän aikaa toisten hyvinvointiin kuin omaani. enkä tarkoita lapsiani nyt. vaan sellaisia ihmisiä, jotka oppivat keneltä kannattaa pyytää.

ja kai minä vieläkin löydän itseni siitä monesti. halusta miellyttää. olla mukava- sillä onhan niin, että mukaville halutaan olla mukava takaisin. mutta että oppisin erottamaan yhteistoiminnan ja hyötysuhteen eron. joskus nämä asiat ovat selkeitä. ja jokainen joustaa joskus. ei se ole pelottavaa olla tarvitseva välillä. ja sydämestään lahjoitetut hetket. ne antavat itsellekin paljon.

minä olen ollut hieman kiireinen. yhtäkkiä elämässä aikatauluja ja tapaamisia. sattui vain sopivasti samalle viikolla. miellyttäviä asioita. mutta niistäkin voi tulla niin väsyneeksi, että jättää osan jopa väliin. ehkä se on onni, ettei elämässä ilo ja suru ole jaettu tasaisesti kalenteriin. vaan välillä elämä ottaa, välillä antaa. ja niiden vuoropuhelussa voin tarkastella itseäni taas. sillä muuta minulla ei ole kuin itseni. kaikki muu tässä. lainaa tai lahjaa. useasti molempia.

tänään minä aion opetella uusia asioita. minulla on tavoitteita itseni kanssa taas. arkemme kaipaa tasapainottumista. sellaista hitauden hyväksymistä. ja minä olen siinä huono. minä olen sellainen, joka jättää kaikkea kesken. ideoi ja aloittaa. ja sitten pomppaan jo toisaalle. mutta että minä opin vielä. ehkä minä istahdan alas lasten nukahdettua. kirjoitan itselleni kirjeen.

tyhjät sormet

monta yritystä kirjoittaa. monta deleteä. sillä blogger taas kieltää kuvat ja minun sanani vilisevät niistä. elämä on hyvää. ja olen saanut mukavia kohtaamisia piirtää elämäni tauluun.

kaukana täydellisestä kuitenkin

oikeastaan elämä on ketju erilaisia sattumia. ei se ole suunnitelma. tai ei se ole selkeä polku. vaikka kuvittelemmekin asioiden johtavan toisiin. yhtä kaikki. se on mielestäni erilaisten sattumien ketju. sellaisten mukavien, muistorikkaiden. ja sitten sellaisten, jotka ehkä haluaisi kuitenkin unohtaa. vaikka aina niistä jotain oppiikin. 

tylsiä hetkiä on ihan liian vähän. sellaisia, ettei mitään tekemistä. ettei mitään mieltä. vaan enempi muttuvia olosuhteita. ja sitten taas vielä muuttuvampia. monta muuttujaa. ei tässä pärjää matikkapäälläni. jos pitäisi kaavaksi kirjoittaa yksikin arkipäivä. jakamista. ja kertomista. liian vähän aikaa kertomiselle kuitenkin. 

ja silti jos pysähtyy. ei siksi että pitäisi. ei siksi, että joku pyytää. vaan koska on ihana pysähtyä tosta vain. katsastella ympärilleen. huomaakin pitävänsä siitä kaikesta. eikä silloin tarvi väkisin muistuttaa itseään siitä, mikä ei toimi. kyllä ne mietteet ja huomiot pitävät huolen itsestään. palautuvat ajatuksiini pyytämättäkin. ja minä. mitä minä ajattelen. kun niin monenmoista taas kokenut. huomaan. hyvin vähän on asioita, joilla oikeasti merkityksiä. jotka oikeasti kannattaa ottaa vakavasti. muille pyrin nauramaan. nyt hymyilen.

äitiä ja tyttäriä

mieheni on tehnyt yönylitöitä sekä menneellä viikolla että nyt. ne yöt ovat meillä harvinaisia. ja siksi en oikein ole osannut tietää, miten niistä selvitään. nyt olen jo vähän oppinut. tiedän ensikerralla. leipätaikinat voi unohtaa. päiväunista kannattaa pitää kiinni. uusia asioita ei kannata välttämättä laittaa niiden päivien ohjelmaan. eikä mitään kannata pitää itsestäänselvänä.

sen sijaan ei kannata jäädä oleilemaan vain perhepiiriin. sillä seura antaa muita ajatuksia. ja aikakin menee sutjakammin. nyt sattui vielä syysloma. neiti sai serkkunsa yökylään. (ajatus oli ihana, mutta neiti oli niin hermostuksissaan, että ehkä todellakin olisimme tarvinneet kaksi aikuista..) ja niinpä teimme paljon tyttöjenjuttuja. koruja. pinnejä. askarteluja. isojenlasten leikkejä, pelejä. voi, miten odotankaan. että meillä oltaisiin jo vaikka 5-vuotiaita. olisi kyllä hienomotoriikkaa ja keskittymiskykyä h i e m a n enemmän!

horsmat on kauniita

minä muistan kesän.  sehän se hassuinta onkin. ettei se ole missään tapauksessa lempivuodenaikani. mutta mielikuvissa kesä on kaunis. kun unohtaa hien. ja kärpäset. ja kutisevan nenän.

tänään minä olen lajitellut nappeja. muun muassa. mielessä askartelukirppis. pojat nukkuvat. neiti sai muun kyydin kerhoon. kun mies tulee kotiin, aion poiketa hetkeksi kellariin ennen naistenkutsuja. 

olen ehtinyt unelmoimaankin. unelmissa on kesä. sellainen valoisa, värikäs mieli. minun pitäisi lähettää yksi sähköposti. mutta miksi unelmista on niin vaikea tehdä tavoitteita. ottaa niitä ensimmäisiä askeleita.

ja vaikka olen aikonut olla herkkulakossa. söin kahvin kanssa hiljaisuudessa ison muffinin. hymyilyttää sekin. tämä on kuitenkin minun elämäni.

viidestoista päivä

niinkuin elämässä. värit vaihtelevat. silmukka silmukalta rakentuu onni. langankierrot kuin ajatuksia. voi muuttua. voi muuttaa. muuttuu. ajatukset. näkökannat. mielipiteet. ja minä huomaan saaneeni naurusta kiinni jälleen.  väliin vaihtuu tilalle tyytyväisyys. onnellisuus. hyvyys ja syvä rakkaus. väliin värit synkempiä. vaikeampia pukea sanoiksi.

pahaa oloa on niin helppo padota itseensä. mihinpä se purkisi. juoksisiko pimeissä metsissä itsensä uuvuksiin. huutaisiko kaiken pois. helpommin sen nielaisee itseensä. odottaa aikaa, jolloin enemmän itselle tämä elämä taas. pitäisi oppia sanomaan ääneen. heti. ettei kertyisi paha olo. viha. väsymys. pitäisi oppia pyytämään apua.

ja sitten siinä ympärillä yhtäkkiä ystävien joukko. odottavat kunnes kyyneleet vaihtuvat nauruksi taas. ja kun hymyilen elämälle näen senkin. että aina olen symbioottisesta vaiheesta taistellut itseni irti. muistanut itseni taas. ja se tuntuu erityisen hyvältä nyt. kun konkreettisestikin oma paikka laitettu kuntoon. tila, mikä on vain minun. miten onnellinen olenkaan, perheen ainoa, jolla oma huone!

haja-ajattelijan oma soppi

en muista olenko kertonut. että kerran ostin pinssin. se oli järvenpäästä kirpparilta. ja voisin kyllä joskus mennä sinne uudestaan. sama porukkakin kävisi. siinä pinssissä lukee. every mother is a working mother. sitä minä olen monesti ajatellut. että olisihan sitä tässä kotona hommaa. mutta silti sitä tarvitsee jotain henkireikiä. jotain muitakin.

olemme kyllä vähän miettineet. että menisin keväällä töihin. tai aloittaisin työt. tai miten sen ajattelisi. kun eihän minulla mitään paikkaa ole odottamassa. ja sitäkin olen miettinyt. että jos loisin työpaikkani. mutta olisihan se jokatapauksessa vaihtelua. taas näkisi eri valossa nämä kotityöt. mahdollisuuden loikoilla lasten kanssa aamulla. istahtaa sohvalle tai keitellä kahvit. kun ei aikatauluja.

olen siivoillut huonettani jo niin kauan. nyt siellä on pöytäpintaakin vapaana. laatikoissa vielä paljon papereita, joita pitäisi käydä läpi. itsestäänselviä oppeja. oletteko koskaan palanneet alkuopiskeluiden muistiinpanoihin. siitä, jos jostain huomaa. että oppi on tehnyt tehtävänsä. silloin tärkeiltä kuulostaneet asiat ovat itsestäänselviä. 

ja on laatikossa varmaan puoli peräkärryllistä tavaraa, jota en ehdi elämässäni hyödyntämään. pidänkin ensiviikolla pihakirppiksen. askartelutavaraa ja kangasta kiertoon. tilaa hengittää. tuntuu hyvältä ajatella. että syksyiltoina voin hiippailla omaan huoneeseen. voin tehdä siellä salaisuuksia. voin unelmoida siellä tulevasta. niin ihanasti kaikki avoinna. 

se on sitten jännä. että nämä uudet alut ovat aina vaatineet työstöä pään sisällä. sellaista itseensä käpertymistä. vähän kuin ennen synnyttämistä. halua vaipua ajatuksiinsa. nyt kuitenkin tuntuu, että minä olen elossa jälleen. haluan mennä perheen kanssa. haluan löytää yhteisen naurun. huomenna jo me hetkeksi reissussa kaikki. mukava mieli.