perjantai 5. lokakuuta 2012

alastomat haavat

minä syötän pikkuherraa jatkamaan päiväunia taas. ja katselen ikkunasta, miten vähän keltaista pihallamme olevissa haavoissa enään on. keltaisenharmaata taivasta vasten se kaikki näyttää niin alastomalta. avartaltakin. ja minä mietin elämääni. itseäni. että millaisen matkan olen kulkenut. minne olen menossa.

minne olen kurottanut elämässäni. mistä olen kiitollinen. mitä muuttaisin. ja mitä ehdottomasti haluaisin säilyttää. ja minä alan ajaltella pumpuliaivoja. sitä, miten joskus ei mikään tuntuisi enää miltään. jos en olisi väliin niin täynnä vihaa ja aggressiota. väliin alakuloa ja itkuisuutta. tiedättehän, joskus viikkokausia yläluomissa painoa. ja sitten se tulee itkuna ulos.

ja miten joskus taas en innostuisi niin. että haluaisin kaikkea uutta äkkiä, kerralla. haalin ympärilleni satoja suunnitelmia. onnellisia kohtaamisia ihmisten kanssa. retkiä. kaikkea. sillä sellainen minä olen. niin monesti ääripäiden ihminen. vaikka haluaisin olla keskivertoihminen. haluisin osata laittaa feissiin päivitykseksi valmiita lauseita, miten paljon rakastan ystäviä, äitiä, miestä, siskoja. tiedättehän te ne lauseet. miten aina ja joka hetki kokee tuen ja läsnäolon. mutta aina niissä lauseissa jotain niin kermavaahtoa. en minä ole sellainen.

haluaisin ostaa jonkun tavaran, joka kaikilla muillakin on. joka on sellainen, joka kuuluu haluta juuri nyt. haluaisin harrastaa kaikkea, mitä muutkin. kuulua joukkoon. olla osa massaa. haluaisin lopettaa ajattelemisen ja tunteet. haluaisin masentua, antaa kaiken vastuun joillekin toisille. jotka tekisivät päätökset. haluaisin heittäytyä korkealla olevaan riippukeinuun. katsella sieltä, miten elämä pyörii ilman minuakin. miten koti hoituu ilman minua. miten lapset pärjäävät ihan hyvin.

joskus tämä minun paikkani meinaa puristaa minut kasaan. ja se sattuu. ja se kaikki, millaisia tunteita se minussa herättää. olisi niin paljon helpompaa elää pintaliitoa. nauraa kauniin kahvikupin takaa. ajatella pumpuliaivoilla.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos. Kirjoitat hyvin, ja niin tuttua, tuttua.
Samoissa tunnelmissa täällä.(välillä, ei toki aina ;)) Fb.ssa en tosin ole, yksi syy se, etten tiedä, pysyisikö lauseet hallussa, vai kirjoittaisinko sittenkin liikaa?...
Lapset pärjäävät. Jos mahdollisuus pieneen lomaan, ota se. Vauvan kanssa on kuitenkin lepoa, kun joku muu huolehtii niistä ehtiväisemmistä. Suosittelen.
4+5

Heluna kirjoitti...

Eka kerran kommentoin tähän sinun blogiin, osaat hyvin kirjoittaa ja ilmaista itseäsi.

"Onnellisuus ei tarkoita sitä, että jaksaa joka päivä hymyillä.
Rakkaus ei tarkoita sitä, etteikö välillä riidellä.
Ihminen, joka lakkaamatta hehkuttaa onneaan ei voi olla
todellisuudessa niin onnellinen.
Se, joka osaa välillä itkeä, huutaa ja romahtaa, on ihminen aidoimmillaan. Suurimmat tunteet vaativat välillä romahdusta, mutta se,
joka niistä jaksaa aina nostaa itsensä ylös, on selviytyjä!
Ihminen, joka on saanut kolhuja on oppinut elämään.
Ihminen, joka on saanut lohdutusta on oppinut rakastamaan.
Ihminen, joka on onnellinen, on aito...
mutta siihen aitouteen sisältyy myös itkua ja kyyneleitä."

Tuo ei ollut minun tuotosta mutta niin totta. :)

larppa aliisa kirjoitti...

4+5 niin. Olin melkein unohtanut, että voisin vauvan kanssa paeta. Että mies pärjää maailmanparhaiten noiden vanhempien kanssa. Kaipaisin niin kulkea vapaasti hymyilevillä kaduilla. Olla itseni kanssa. Ehkä joku viikonloppu sen teen. Käytiin yks yö miehen ja vauvan kanssa syyskuussa. Eka kertaa oli lapset äitini kanssa yön. Ja heti nyt tahtoi neiti mummolla. Minua mietityttää, miten siellä menee. Eka kertaa anopillani, ja ylipäätään missään ilman meitä ja veljiään.

Heluna. Niin olen kuullut puhuttavan, että nykyaikana emme pitäisi kaikkia tunteita elämään kuuluvina. Että hattaraa pitäisi saada mahantäysi. Mutta sen olen oivaltanut. Että yhtä voimakkaina tunnemme onnen ja itkun. Toisilla kaikki tunteet laimeammin ilmaistuja, toisilla voimakkaammin. Iloitsen olostani. Silti, niin oma elämä!