torstai 26. tammikuuta 2012

keskeneräisyys


yksi elämän parhaimmista opetuksista kohdallani on ollut keskeneräisyyden sietäminen. vaikka ei se aina sitä ole. itsessä sitä sietää, tietää miksi kaikki asiat etenevät hitaasti. toisissakin haluaisin, mutta en aina jaksa. ymmärtää katsoa tarkemmin, hyväksyvämmin.


ja kotiki. jo reilu kaksi vuotta asuttu tässä. lähempänä kolmea, itseasiassa. ja niin moni paikka huutaa aikaa. ja me annamme huutaa. elämässä pakko olla niin paljon muutakin, tärkeämpää. että emme väsytä itseämme. ja suuren ilon tuottaa aina pienikin muutos, pienikin seinänpätkä jostain. mutta me viihdymme kodissamme. se on meille tärkeintä. kuitenkin.


ja onhan ilonaiheita paljon. kannamme kotiimme kauneutta. monesti leikkokukkia siellä ja täällä. mieheni kotimatkalla kukkakauppa. minä ja keijukorva saamme kimppuja. pikkuherraraukka jäänyt ainakin tähän mennessä ilman. tässä asiassa ei meillä toimi sukupuoltenvälinen tasa-arvo. vaikka pikkuherra onkin nielaissut napin, ja keijukorva naulan.


ja piha. joskus haluaisin räjäyttää sen pieniksi palasiksi. aloittaa alusta. hehtaari maata. monttuineen ja kumpuineen. suuret korkeuserot. maan valuminen keväisin. nyt lumen alla lepäämässä. terassin kaiteet puuttuvat. lapsia on katsottava tarkoin. ja jäälyhtynenkin, tarvitsee vielä monta jääkuutiota. värjättyä.


ja joskus jonkun paikan saa mieleisekseen. turhat tavarat pois. siitä iloitsee. vaikka tietää, että kohta siinä taas viikon postit ehkä. tai leivänkäppyrät. joskus homeessakin. legot, leikkiastiat. mustikkaiset bodyt. äkkiseltään riisutut, nostetut ja unohdetut. ja jos haluaisi kodin pitää juhlakunnossa aina, ei aikaa lapsien syliinottamiselle. 

sen oonkin sanonut, että kun lapset joskus muuttavat kotoa pois. niin kahdessa viikossa saan kodin näyttämään siltä, että aina olisin siivonnut. mutta kahdessa viikossa en voi jälkirakastaa lapsiani saamaan sitä huomiota, jota vaille olisivat jääneet siivousintolemalla.


onneksi vieraat tulevat silti. varovat kompastumasta leluihin. varovat kompastumasta imuriin. ja lapsethan nauttivat saadessaan ystäviään kylään. vaikka leluista tapeltaisiinkin silloin. ja kun minä katson ystäviäni, unohdan kotimme keskeneräisyyden. me puhumme siitä, mikä tuo eloon onnea ja murhetta. me jaamme kivut ja naurammekin itsellemme. ja jotenin se kaikki, mikä ympärillä siinä. sitä ei ole.

(ja tekin kaikki. jotka tänne tulette. nyt yli kaksikymmentätuhatta käyntiä. järkyttävää- nämä keskeneräiset ajatukset ovat saaneet niin monet palaamaan. kiitos, te kaikki. ymmärtäväisyydestänne.)

2 kommenttia:

Leea kirjoitti...

meilläkin meni kolme vuotta, ennenkö tehtiin sisällä talossa mitään. Ja yli viisi, ennenkö aloitettiin oikeasti remontti. Ja onnellisia vuosia oli nekin ensimmäiset kolme ja sen jälkeen reilut kaksi :) Onni on kiinni ihmisistä!

Larppa Aliisa kirjoitti...

onni on totisesti läheisissä. mutta joskus pitäisi lopettaa tää nautinto ja alkaa puurtaa:D