keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

pila pala pelistä pois


niin muotoutuu tämä elämä. joskus niin vaikeista palasista. ettei kokonaiskuvaa hahmota. usein olenkin ajatellut, että millaisena koen elämäni kuolemani hetkellä. vaikka tuskin sitä silloin juuri pohtiikaan. koska ei tätä hetkeä voi ennalta tietää. mutta jos saisi elämäänsä katsella silloin taaksepäin. olisiko kokonaiskuva selkeä. näkisinkö polkuni ehjänä tarinana lapsuuteni päivistä. nuoruuteni päivistä. aikuisuuteni päivistä. olisiko niissä silloin punainen lanka.


vai olisiko niin kuin mieheni joskus sanoo. ei kaikella ole merkitystä. asiat vain sattuvat ja tapahtuvat. ei kaikelle ole syytä etsiä selitystä. elämä ei ole merkkejä. vaikka minusta juurikin on. jälkikäteen ymmärtää itseäänkin paremmin. näkee itseltään piilottamansa asiat. luonteenpiirteet. kivut. ihastumiset. asiat, joita kohti on pyrkinyt. joiden kautta on jaksanut.


ja niinkuin on tyttäreni vielä pieni. taitamatonkin jossain asiassa. ja piirsimme yhdessä palapelin liian vaikeaksi. niin voi elämässä etsiä tukiviivoja. rajoja, joiden sisällä haluaa pysytellä. joiden sisäpuolella haluaa elämänsä elää. ne luovat turvallisuutta. ja toiveekkuutta siitäkin, miten asiat loksahtelevat paikalleen. miten loppujen lopuksi muotoutuu kuva. ja vaikka keskeneräistäkin tämä kaikki. niin silti sellainen olo. että tämä hetki. tämä päivä. omalla paikallaan. siinä saan tällaisena tuntea oloni turvalliseksi.


ja kun olin nuori ja opiskelin. ja ihastuin nallekarkkiini. eikä elämä enään niin ristiriitaista, ei niin synkkää eikä makeaakaan enään. silloin piirsin itseni värikkääksi linnuksi. sillä minusta tuntui hyvältä olla sateenkaarilintu. jättää mustavalkoisuus. jättää harakkafiilis. ja silloin minä monesti elin. vaikka jälkikäteen katottuna jalat tukevasti ilmassakin joskus. mutta silloin sain ja jouduin kohtaamaan itseni kaikkineni myös. ja jotenkin naurattaa tämäkin nyt. että olosuhteiden pakosta turvauduimme mustaan ja punaiseen. väreihin, jotka eivät leviä pienenkään suussa. niin käytännöllistä kaikki. ku osais joskus taas hypätä, kadota ja lentää. nauraa aamukolmeen.

3 kommenttia:

Helena kirjoitti...

Olen kaivannut lukea tällasita. Kiitos.

Ainutlaatuinen kirjoitti...

Tämä teksti on niin kysymysmerkki, mutta jokainen sen peilaa omaan elämäänsä. Ihania lauseita, itselle pari kipeetäkin, mutta minulle juuri hyvä teksti tähän hetken. Kiitos!

Larppa Aliisa kirjoitti...

H: tiedätkö, pitkästä aikaa tuli sellainen olo. että oikeasti kirjoitin. että jotenkin olin siinä. kun päivissä ollut enemmän aikaa omille ajatuksille.

J: tällaisia ajatusvirtoja sain enempi aikaiseksi ennen. joka hetki niitä itsekin peilaa erilailla. joskus ne satuttavat, joskus niille hymyilee lempeästi. tulevat lähelle. kuin sadut. jokaiselle omalla tavallaan.