perjantai 30. syyskuuta 2011

juhlakengät


tämä mahtava kuva on otettu aikoinaan riiassa. siellä kun oli joku festivaali tai jotain. ja mainoksia ja kaikkia. enkä tiedä, kuka nämä on taiteillut. vaikka olisi mukava kertoa. 

ostin neidille uudet juhlakengät ja toinen on jo hukassa. mieliki vähän hukassa. ku ei oikein onnistu tänään. ja tarkistin jo kalenterista. ei ole kolmastoista vaan kolmaskymmenes. vaikka tiedän että iloksi muuttuu taas. laskut maksetaan lainarahalla ja kohta taas elo balanssissa. pakko olla. ja onhan kylpyhuonekin. vaikka öljy loppui ja en saanut suihkua. 

oikeasti tällekin nauran jo kohta. mutta miten joskus nää elot vyöryy kipuina päälle ja on kuin toinen juhlakenkä hukassa. ei tuhkimotarina kuitenkaan.

torstai 29. syyskuuta 2011

älä unohda onnellisuutta kuitenkaan


niin monta tekemätöntä. eikä ne tuu mieleen niinä viisiminuuttisina. jolloin olisi niiden aika. ja yhtäkkiä huomaan taas yön. harmittaa vähän taas. pitäisi nukkua jo. ja silti vielä sata asiaa kesken. mutta kun koneet vaikenee. minäkin sitten. nautin vain kupin teetä ensin. sillä siskoni tuo minulle teetä enemmän kuin meinaan ehtiä juomaan.

olen kauan aikonut ja nyt sitten vihdoin. mustaa kartonkia. ja siihen valkoisella puukynällä. joskos näitä listoja tekis oikein urakalla. ja sitten mielissään rastittaisi tehdyt. saisiko silloin nuo kaikki pikkuhommat tehtyä päivisin. kun omia ajatuksiaan ei kuule. näkisi vain. kauniisti.

elo aina jossain muuallako

tunnettako te koskaan niin. että elo jossain muualla. seinäntakana. ulkomaailmassa. naapurikaupungissa. jossakin muualla kuin omassa päässä kuitenkin. että jostakin vähän kuin jää. jää paitsi. että ei aina niin sellaista elo kuin haluaisi. minulla ainakaan.
ja siinä samalla kuitenkin menee omaansa. jälkeenpäin ehkä pitää aidompana kuin eläessä. muistelee ja joskus miettii, miksi en ollut onnellinen. vaikka ainekset olisivat olleet kasassa kuitenkin. eikä sitä aina tiedä, mitä eloonsa edes kaipaisi. jotain sellaista. ehkä tuntuvampaa. voimakkaampaa. sellaista, mihin olisi helpompi tarttua. liimautua kiinni. pysyä kiinni vaikka suljetuin silmin.


eikä mikään väkisinväännetty koskaan elämää. jotain vääristettyä pintaa vain. maisemamaalausta. maskeerausta. ei sellainen ole niin aitoa kuin tämä tässä. pikku-ukko puskemassa päällään pohkeeseeni. että tulehan jo, äiti. tehdään jotain yhdessä. meen, kerta niinkuin sanoin. tärkeitä tämä tässä.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

unikuvia


minä uneksin kauniista valosta. minä uneksin tuulesta, joka on lämmin. minä uneksin siitä, että kaikilla hyvä. että emme tunne kipua kukaan. onnea vain. minä uneksin, että kaikki kauneus löytää tiensä sinne, missä sen näkeminen on muuttunut erittäin vaikeaksi.


ja onhan se niinkin. että kehomme kyllä tietää mitä tarvitsee. jos vain kuuntelemme sitä. ja muistan ensimmäisen harjoitteluni psykiatrisella osastolla. kun nukahdin rentoutukseen. ja sen jälkeenkin joskus. ja sitten minä halusin istua ja seurata. loppuun asti. ja sen jälkeen monia kertoja rentotuksia pitäessäni olen huomannut saman. kehon tarpeen uneen. kun turva. ja lämmin. ja rentous vihdoinkin.


eilen pidin sylissäni pientä vauvaa. meillä ei koskaan niin pientä mahan ulkopuolella. ja se tuntui suurelta lahjalta. ystäväni perheelle. ja meille kaikille. ja vauvan katsomisessa on jotain niin rentouttavaa. että kun sain oman pikkumönkijäni rauhoittumaan tissille. niin nukahdin minäkin. eikä aamu tuntunut niin aamulta. heräämiseltä vain.

maanantai 26. syyskuuta 2011

tupakkaa ja tunteita


naurattaa. ku löysin itsestäni röökikuvan. näitä ei montaa ole. ja viimevuosilta ei olisi mahdollistakaan. mutta on se jotenki niin vapauttava muisto kuitenki. ja seki, että joskus ollu jotenki niin eri ku nyt. vasta tavannu miehen. siksiköhän noin sädehdin?! opiskeluaikoja. hassua.


ja kun mietin, että mikä on mun voimavara. niin kyllähän se, että on eläny, menny ja nähny. selvinny ennenkaikkea. hyvin monesta kuitenkin. ja sellainen antaa tunteen, että tästäki. juuret maassa ja mieli korkealla. ja tänään pitkästä aikaa laitan ryhmän maalaamaan. se on niin hienoa aina nähdä. taiteen tarttuvan muihin. 

jos en imettäis, niin ehkä tänään polttaisin röökin. itsekseni meren rannalla.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

minä villasukin


eilen kurpitsakarnevaaleilta ostin itselleni villasukat. ja tiedättehän. joskus tällainen saa aikaan suuremman mietintäliikkeen pään sisällä kuin tarvitsisi. minä ostin villasukat. milloinkohan olen viimeksi ostanut villasukat? olenkohan koskaan ennen o.s.t.a.n.u.t villasukkia? ja tätä minä jäin miettimään. enkä muistanut ostaneeni. näiden sukkien erikoisuus on siis se, että minä olen nämä itse ostanut. kurpitsakarnevaaleilta. ihanalta naiselta.


niinpä minä otin kameran ja etsin villasukkiani. niitä olikin aika monet. vaikka kahdet jäi löytymättä. ainakin. sillä en löytänyt vuonna 2006 jouluksi ystäväni kutomia ruskeita, pitkiä ja lämpimiä. monena raskausyönä ovat saaneet palvella. mutta ne on nyt jossain. vaikka ihan  vasta olivat jalassa. ja äitini kutomat. mustat ja pitkät. minä tykkään pitkistä villasukista. ja ne molemmat olivat toivevärejäni. ruskeat ja mustat. niin myös nämä punaraitaiset. anoppini viimevuonna joulun alla kutoi minulle. että sain fiilistellä joulua. pieni poikavauva sylissäni.


nämä ovat armaat. ja harmaat. äitini tekemät. monta vuotta kulkivat mukanani päättelemättä. sillä olihan se hassua, kun varpaidenkärjistä lähti pitkä häntä. ulkopuolella tietysti. nyt jo olen saanut aikaiseksi päätellä. vai siskoniko? hän ainakin joskus lämmitteli varpaitansa näissä meillä kyläillessään. nämä on monesti talvella jalassa. kun kävelykengät. enkä halua vartta.


näitä sukkia sanon saksasukiksi ja kaikki tietää miksi. vaikka on tässä muutakin kuin lipun väri. sillä ystäväni asui silloin siellä. ja me ystävystyimme, vaikka aluksi vihasimme toisiamme. ja nyt me molemmat äitejä jo. nämäkin ovat äitini tekemät. ja näillä oli minulle erityinen merkitys silloin. nyt menevät arkisukkina. milloin vain.


nämä sukat ovat muistona ensimmäisestä yhteisestä joulusta. me vietimme sen kaksistaan kuopiossa. ei lunta ollenkaan. erilaisia tapoja vain. ja kaikki tuntui niin kovin joululta. ja sitten ei kuitenkaan. ainoa joulu, jonka olemme viettäneet kaksistaan. sillä joulunalla olimme lomalla riiassa ystäviemme kanssa. ja ystävämme ostivat minulle nämä joululahjaksi sukkamyyjältä. aattona sain sitten nämä jalkoihini.


nämäkin ovat äitini tekemät. mietin, miten ihmeessä hän onkaan ehtinyt minulle niin monet kutoa. tuosta vaan. kaiken muun keskellä. mutta äidit ovat ihmeellisiä. ja jokainen silmukka rakastaa. tarkat raidat on meidän äidillä. ei voisi tulla vahingossa erivärinen viimeinen raita. niinkuin minulla.


minä luulen, että nämä on viivimummon kutomat. sellaisesta kotivärjätystä langasta ehkä. ja joskus ovat mukaani lähteneet kotoa. ehkä minulla alkoi palelu kotireissulla. en muista. sillä näistä minä tiedän, etteivät ole minulle tehdyt. mutta ovat kauniit. niinkuin mummoni oli. vaikka hän yhä muistoissa niin elävänä. minun on puhuttava hänestä imperfektissä. sillä hän on kuollut. syksyllä. sillä samaan aikaan kuin mummo kuoli, minä leikin vaahteranlehdillä pihalla ja ajattelin, että kuolema voi olla kaunis. mummon varpaita ei enää palele.

eikä se tunnu pahalta. sillä niin kaikki läheiset minä otan sydämeni lähelle. toiset ovat kaukana. toiset poissa. ja nämä rakkaat tässä lähelläni, heistä minä tahtoisin pitää hyvää huolta. ehkä mummona minäkin harjoittelen sen villasukan. siihen on vielä onneksi aikaa.

perjantai 23. syyskuuta 2011

muurilta tuulee


tämä päivä on ollut hyvä. enimmäkseen iloa kuitenkin. aamusta ampaistu talosta ulos. meinasinhan jo ihan mökkiytyäkin tänne. kirpparilta tein ihanan löydön. marianne-housut. ne oli siinä lapussakin nimetty niin. ja kun housut olivat kokoa 74 ja tytär kokoa 92, minulle meinasi iskeä pulma. mutta sitten tuli mieleen kaikki puuvillapaidat. miten ne venyy v.a.h.i.n.g.o.s.s.a pesussa. ja tein sen saman t.a.h.a.l.l.e.e.n onnistuen. ja nyt on housut tarpeeksi isot. ja leveyttäkään ei enää ole hervottoman paljon liikaa.

sitten istuin isomahaisen ystäväni kauniissa kodissa puusohvan päällä. ja virkkasin pari keltaista kukkaa. ihan vain ajankuluksi. kuunnellen miten hänen vauvansa kohta niin lähellä jo. katseltavissa. ja toivon, että se olisi pian. sillä vauvat ovat kuitenkin vauvoja. ja se tuntu. pehmeä iho. kun sitä pikkuisen huulillaan silittää. nukkaista poskea. että vieläköhän joskus sellaisen oman syliinsä saa.


ompelu on ihanaa. mutta kuten olen ennenkin kertonut ettei minusta ole siihen. ja olisi pitänyt taas uskoa. etten turhaan olisi leikellyt jo valmiiksi kankaita palasiksi. ja sitten huomatakseni, ettei ole puolaa. ei puolaa. kertakaikkiaan. enkä viitsi pimeässä toisten koteihin mennä. vaikka olisi lupakin. että josko huomenna kokeilen taas. taikka sitten niinkin, että voihan tuo olla sellainen varoitus. että mietippä vähän, laura. ei kaikista todellakaan ole ompelemaan. käy hakeen ne uudet virkkuukoukut, joita hiplasit ja tee vaikka huussin matto.

ja jos mietitte, että miksi muurilta tuulee. niin se on kaunis kirja se. tähtisumua. tuli mieleen se tuuli, ku tänään olen palellut. ja laitoin villakangastakinkin kun lähdimme kaupunkikävelylle. eikä se ollut yhtään liikaa paitsi marketissa. niin se vain tuli lopullisestikin. syys.

liikaa sanoja taas. omia vain. olisin voinut enemmän tilaa jättää kommenteille. laittakaa silti. luen ne monta kertaa. yksikin sana. tai vaikka piste vain. tuo ilon.

torstai 22. syyskuuta 2011

suttura


olen kuullut joidenkin sanovan. että kun lapset nukahtavat, kaivavat aikuset karkkipussin. ja nauttivat niistä kaikessa rauhassa. meillä oli tänään vähän niin. ku lapset nukkuivat jo, olin tullut saunasta ja pukenut oloasun. ja oli sellainen rentoleppoisa fiilis. kaivoin ison säkin ja menin sohvalle makostelemaan. 

mutta se säkki oliki lankoja täynnä. ihania värejä. kirpparilta sain suuren säkin muutamalla eurolla. ja sen kanssa oli mahtava fiilistellä. kestää kyllä vähän kauemmin kuin karkkipussi. mutta tuottaa ainakin yhtäpaljon iloa. mielessäni kuvittelin jo villapaitaa ja mekkoa ja kaikkea. syysillat on just siksi. ja päivät. ja yöt.


neiti sanoi kuvaavansa äitiä. minusta tässä kuvassa oli niin makea kuvakulma. ku aina painaessaan nappia kamera kääntyy alas. mua naurattaa nuo jalat tuossa. mutta saahan sitä iloinen olla. kaikki kuitenkin niin hyvin nyt.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

2 pussia


kirjoitin pitkästi sanoja jonoon ja kumitin kaikki pois. onneksi se ei ollut lyijykynä. ja mitään jälkeä ei jää silti. ehkä minä vain pakoilen nyt. piiloudun peiton alle. kerta kaksi pussia. molempien silmien alla yks.


ja aamulla herään. ja näen kauneutta. ja nämäkin mieheni kummitädin tuomat kukat. mikä lempeys ja tyyneys vanhoissa ihmisissä onkaan. kun eletty ja selvitty ja saatu perspektiiviä. minä kyllä arvostan heitä. ja jos joskus itse saan vanha olla, lupaan olla lempeämpi. en käske kenenkään hypätä kaivoon. en, vaikka olisin kuinka väsynyt ja tympääntynytkin joskus.

tiistai 20. syyskuuta 2011

tiistai-tai-tai-tai





pyykkivuori selätetty. se tarkoittaa, että ainoastaan muutamassa rullassa on kangasta. aina vain puhun kankaista. mutta ne on kyllä täyttäny koko elämän kahden viikon ajan. nyt alkaa aika, jolloin toteutan. tiedä mitä kaikkea ehdin tässä syksyn mittaan taikomaan. laukkuja ainakin. ja kaikkea pientä mukavaa kotiin ainakin.

tänään oli touhukas päivä. saimme illaksi reippaan lastenhoitajankin neidin seuraksi. pikku-ukko kyllä naureskelee siihen asti, että tulee joku vieras lähemmäksi kuin äiti tai isä. mutta neiti oli pihalla ammansa kanssa. ja sisällä lukivat satuja. sain vähän leivottua ja paljon siivottua. tai me saimme. ja sitten mies meni puolukkaan. ja nyt meillä on pakkanen täynnä puolukkaa. onneksi on opittu, ettei kaikkea tarvi itse. sen takia puolukat pystyi poimimaan ämpärikaupalla.

vielä illasta ajeli ystävät pihaan. ja todettiin, että ihan liian harvoin. nyt syksyllä on parasta aikaa rauhoittua koteihin ja kutsua ystäviä. kynttilöitä pihassa ja sisällä. tunnelmaa ja tunteita. muistakaapa kutsua vieraita viikonlopuksi. tai mennä itse kylään. kyllä se on tärkeää pitää ystävyyssuhteita yllä.

maanantai 19. syyskuuta 2011

peppureppu


neiti haluaisi jo kouluun. "minä menen kohta kouluun!". neiti kyllä tietää, että viisi on jotenkin maaginen luku. liittyen hänen kouluunmenemiseen. sillä olen kertonut, että niin monta vuotta vielä, ennenku koulun ovet hänelle aukeavat. nykyään jos kysyn hänen ikäänsä. hän vastaa viisi. toiveekkaasti.


tänään testatessani repun virkkaamista hän halusi itselleen myös. se iso reppu on isosiskolle. meidän perheessä ei tällaista isosiskoa kyllä ole. mutta se isosiskot on isompia ja tarvii isommat reput. itselleen hän halusi pienen. ja punaisen. keltaisella palikalla. sellaisen minä sitten hänelle virkkasin. 


reppua voi käyttää olkalaukkuna tai reppuna. sillä repun nauha on pujoitettu niin. näin sitä varmaan tulee käytettyä oikeastikin. pitäisi vain vuori siihen tehdä vielä. kaikkiin valmiisiin laukkuihin, itseasiassa. sillä solmuja on sisäpuolella. vuorikankaalla sisäpuolestakin saisi sileän.


minä etsin nyt oikein ihanan keksitaikinan. mies lähti lasten kanssa tervehtimään toipilasta sairaalaan. saan rauhassa keskittyä nyt väsäämiseen. sillä sellaiseen ei ole ollut aikaa viimepäivinä. mun sanat tökkii ja kuvat on kauheita. ja kun meinasin jo joulupukille kirjoittaa. ja sitten sanoin miehelle, että haluan oikean kameran. niin se sanoi, että on ajatellukki ostaa mulle lahjaksi. odotan sitä ylläripäivää. toivottavasti ei tarvi oottaa joulua eikä synttäreitä. mutta tällä päällä ja kameralla toistaiseksi.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

piirustuskirja


lasten piirustukset ovat kauniita. mutta ne täyttävät herkästi ensin kodin. ja sitten roskiksen. sellaisia me vain olemme. kuulakärkikynällä kelapaperin taakse piirretyt viivat eivät ole mielestämme säilyttämisen arvoisia. ja toisaalta se on helppo ymmärtää. varsinkin, jos piirtäjiä on monta. eikä niihin ole merkatty edes päivämäärää. 

minä ratkasin asian sillä, että neiti sai pienenä oman piirustuskirjan. siis viivattoman muistikirjan. johon aina piirtää. ja näin säilyvät taideteokset. moniin niistä tulee kerroksellisuutta. ja niitä on hauska plärätä. vaikka päivämäärät ovat laittamatta. eikä lapsi tee järjestyksessä. niinkuin en minäkään muistikirjojani. mutta tässä ne säilyvät. ehkä teininä joskus niiden kuvien päälle runoja. en voi vielä tietää. arvailla vain.


mies meni äidillensä, että saisin leipaista pikaisesti sen, mitä eilen jäi tekemättä. ruokakin valmiina. tuntuu hassulta olla kotona yksin. täällä on jopa niin siistiä jo, että aamulla ensimmäisenä neiti marssi olohuoneeseen ja huudahti "onko täällä siivottu?".  mitä siitä, vaikka vasta puolet kokonaan edustuskunnossa, kun kangasrullat on miehen huoneessa ja nauhat minunhuoneessani. näin vielä neidin huone ja meidän makkari ovat käytössä kuitenkin. nautinnollista sunnuntaita, te ja me kaikki!

lauantai 17. syyskuuta 2011

lauk-Q


me istumme nauhakasan päällä. me lajittelemme punaiset ja siniset ja vihreä ja ruskeat ja harmaat. ja raidalliset ja kuviolliset. kaikki erilaisiin mustiin säkkeihin. me emme odota pääsevämme helpolla. me tiedämme, että kaikki tämä vaatii paljon työtä. ennenkuin jokainen niistä käytetty uudelleen.


silti olen onnea täynnä mennessäni hakemaan lisää puupalikoita. ennen naapurin lasten leikeissä. nyt pitämässä läppää paikallaan. näissä ei ole läppävikaa. ei viallista läppää. mutta monta nauhaa kuitenkin. varmasti käsityötä. sen kyllä tuntee ranteissa. mutta toivoisi silti enemmän aikaa vuorokauteen. ihanaa ihanaa ihanaa.


ja vaikka niin moni nauroi. niin minä tiesin, että tässä kasassa on potentiaalia. tämä kaikki vaihtuu alkemistin käsissä kullaksi. ja jos meidän olohuone muuttuisikin tyhjäksi ja säkit saataisiin varastoon, minä raahaan sinne pussin ja uutta mennessäni hakemaan kuljetan pois kassin. eikös olekin mukavaa!

perjantai 16. syyskuuta 2011

mietin

jäin miettimään blogia. siksi tein siihen uusia värejä. tarvin siihen uudistusta. ja jos tekee jotain, niin sitten ehkä saa aikaiseksi tehdä lisää. joskus olisi mukava olla tyytyväinen. aikaa vain on vähän. ja käsipaino painaa jo paljon. ja toisinaan huutaa ja aina kiemurtelee. nyt repii hiuksia. jatkan joskus.

torstai 15. syyskuuta 2011

hattutemppu




kukkapipossa kuulemma palelee. muttei tämäkään vielä lämmittänyt neidin mieltä eikä tyylitajua. vähän mietimme pitsin lisäämistä. jospas niillä saisi piposta mieluisan. pikku-ukolle on pakko tehdä samanlainen. hieman pienempi vain. muuten olisi saanut tämän, mutta melkein hukkui hatun alle. tämä keltainen koneessa kutistettu villakangas on ihanan pehmeä, eikä kutise ollenkaan. saas nähdä, jos tekisin itsellenikin hatun. 

HATUNTEKIJÄ HEN YUI

hattuhyllyn minä teen
pikkukaupan eteiseen.
takahuoneessa hattuja ompelen
niitä koiralleni kokeilen.
kun valmiina on kukkahattu mummoa varten,
joutsenlakit tassijatarten,
äidin pitsimyssy, metsästäjän punainen pipo, jossa pyssy,
kapteenin koppalakki, leipurin valkoinen lakki,
baskerit ja lippalakit ja grillinpitäjän korvalappunakit,
silloin laitan lehteen ilmoituksen:

HATTUKAUPPA AUKI
TARJOUKSENA KALAHATTU, JOSSA VELUURIHAUKI!
JOS KÄYTTÄÄ PÄÄHINETTÄ SEKÄ JÄRKEÄ
EI ALA PAKKASESSA PÄÄTÄ SÄRKEÄ!
KOEKÄYTTÖ TODISTI:
ON OIKEASSA MODISTI.

eppu nuotio

p.s hatun kaavaan on hieman käytetty apuna juju-kirjaa.

inspiraation kaksi koulukuntaa


keskiviikko 14. syyskuuta 2011

pehmeä musta kivi


kirjoitan muutaman sanan. käsi niin väsynyt jo. ja ehkä minäkin vähän. lapset nukkuvat. ja kivi on valmis. tai puunvuosirengas. tai minkä nimen antaisin tälle rakkaalle lapselle. jota niin monta tuntia väsäsin. ja käytin satoja kenhännauhoja. solmin yhteen saadakseni pitkää kudetta. ja sisäpuoli täynnä solmuja.


päällä ei solmun solmua. jos ei tietäisi palasista kootuiksi. luulisi uusiksi materiaaleiksi. sisällä vanhaa patjaa ympyrä. kohta menee koko komeus kokeilemaan pesukoneen neljänkympin ohjelmaa. kunhan edellinen kokeilu sieltä tulee ulos. tuotekehittelyä. jos lapsi tällaisen istuimen haluaa. sen pitää kestää keksinmurut ja pissavahingotkin sitten kai. siksi haluan konepestävän.


ehkä jonain päivänä näitä on minulla pino. ja oikeaan käteen teen leveämmän hihan. sillä hauikseni tulee kehittymään. mutta luonto, ojennan kädessäni tuotoksen sinua kohti. sillä nämä materiaalit olisivat herkästi olleet kuormanasi, ja nyt tämä tuote kestää vuosikaudet. tuskin maltan odottaa satutuokioita. jokaiselle meistä omanvärinen.