pahislentokone

pihalla paleltaa. t-paita ja varvassandaalit eivät meinaa riittää enään kärryynnukuttamis- ja postilaatikkoreissulle. maisema on muuttunut kovin paljon avarammaksi taas. minä näen kauemmas. ja silti tavallaan kaikki tekemätön paljastuu paremmin. ja koko elämä-  se tuntuu sopivan keskeneräiseltä juuri nyt.

ja tänään tapasin postinkantajamme. tai postinjakelijan, sillä ei hän kanna. haja-ajatusalue on niin kaukana, ettei kukaan sinne jaksa pyöräillä. ja postitäti sanoi, että tässä on teillekin vähän postia. eikä arvannut, miten väärässä oli. sillä tyttäreni sai kirjeen. se oli kummipojaltamme.

kummipoikamme oli myös tehnyt minulle tämän upean taideteoksen. pahislentokoneen. ja sen sisällä osuva teksti. kun tädit ei käske. pitääpä muistaa ensikerralla kohdatessamme. sillä sen verran vilkkaita tämä kaksikko on yhdessä. tyttäreni ja hän. niin kovin rakkaita molemmat.

matka maailman ääriin

nämä kolme lähtivät reissuun. iso ajoi autoa. ja kaksi pienempää olivat takapenkillä yllättävän hyvässä sovussa. ja se oli oikeastaan aika mukavaa. että sopu autossa. ja ne kaikki laulut. prinsessa ruususet linnassaan. ja yleensä pyörät totisesti pyörivät ympäri, niin auton sisä- kuin ulkopuolellakin.

ja mitä kaikkea mukavaa taas. lounaskutsuilla ystävän luona. virkkasin vähän samalla. ihan peruskoukulla. kun nämä isot sain vasta myöhemmin. juttelimme ja lapset nukkuivat vähän vuorollaan. sellaista mukavaa yhdessäoloa. on mainiota, että on ystäviä, joiden sohvalla huomaa yhtäkkiä makaavansa. eikä se haittaa yhtään. melkein kuin koti itsellekin.

ja sitten menimme metrolla. ja lopuksi tulimme ratikalla. se on mukavaa aina. itsestäkin. siinä välissä ehdimme kahvitella marikahvilassa, jossa ei ollut ylipainoisia jalkaraheja eikä muutenkaan niin arkista, miten marimekon miellän. ja tietty ku keskustaan asti kurvaa, niin habitatti piti katsastaa. ja aina niin ihana. kuin ennen kingstonissa, jossa pystyi kävellä sinne. ja monta niistä seurannu tähän kotiin asti jo.

ja eilen nauroin ku löysin arkimokkaa. ei kaikkien tarvi juoda juhlamokkaa kuitenkaan. kai ne kohta keksii jo kotoilukahvinki. ku yhtäkkiä se on kaikkein haluttavinta, että sais pukeutua nuhjuisiin vaatteisiin ja käpertyä kotisohvan uumeniin. mutta vain, jos et ole köyhä etkä kipeä. työttömät, jotka tekevät tätä jatkuvasti, eivät luultavasti kotoile oikein. ja sitäpaitsi. minä vaihtaisin pääkaupungin jonnekin suomen yläkertaan. vaihteeksi.

plip. plop. plip. plop.

ajatukset tulevassa

ajatukset jo reilun parin kuukauden päässä. niinku punaisissa väreissä. vältän sanomasta joulu. vaikka olen elänyt sitä jo viikkoja. sillä tiedän, että osan korvista tulee sana liian arvottomaksi. jos sen liian aikaisin kuulee. siksi olen ajatellutkin, että tekisin ihan erikseen joulublogin. jos rahkeet riittää, niin lähiaikoina jo.

mutta tosiaan tänään taas tein joululahjoja. tavoitteena on kaikki lahjat käsintehtyinä. tai kierrätettyinä. tai muokattuina. saas nähdä! ja piti näyttämän tätä ihanaa tapaa virkata. sanna vatasen jämälanka-kirjassa oli ihana ohje siihen, että tehdään paksua lankaa itse. montaa lankaa käyttäen. tässä neljällä langalla ja kymppikoukulla. ennen oon vain kahta käyttänyt kerralla. ja tuskin maltan odottaa, loppuviikosta saan koukut numero 12, 15 ja 20!

siispä jos haluatte vaihtelevaa, erilaista, pehmeää ja paksua. monenlaiset langat käy. hauskasti eri värit siellä korostuu. minä valitsin tummansinisen kulkemaan kokoajan. näin saan tiettyä pysyvyyttä kuitenkin. kokeilkaapas. ja jaetaan toki vinkkejä! olisi hauska kuulla, mitä tekijöillä on tällähetkellä kesken. tavallaan sitä nauttii tästä sateesta ja kylmyydestä, kun on ikäänkuin lupa kääntyä sohvalle, nauttia teetä. kukaan ei tupsahda tupaan sattumalta, ja jos, niin täällä on kotoista. olohuoneessa koko perhe. kaikki sotkee!

miten laulan titi-tyy?

oli usvainen päivä. kaiken taistelun jälkeen lerppolintu oli päässyt takaisin myrskyävästä merestä kuivalle maalle. vielä toki vilutti. kylmyys tuntui jokaisen sulan alla ja nokkakin oli vähän tukossa. kuitenkin iloa selviytymisestä. ja yhtä aikaa tieto siitä, että mikäli pian ei löytyisi lämmintä kotia, kuumaa teetä, taistelu myrskyävässä meressä olisi ollut turhaa. miten petollinen meri voikaan olla!

oli lämmin elokuun ilta. lerppolintu tallusteli juhlatamineissaan hyvinnukuttujen päiväunien jälkeen rantahietikolla ihaillen auringonlaskua. miten meri voikaan olla niin kaunis. lumoaa värityksellään. hiljaiset laineet kuin hyväilyjä. tuovat mieleen rakkaimman. tuovat mieleen onnen. ja jos ikäväkin välillä, niin se täyttyy odotuksesta. kaikki niin tässä ja nyt. ei huolia. ei mitään turhaa.

ja sitä minä jäin miettimään. että aina sama lintu. aina sama meri. ja missä tilanteessa sattusin seuraamaan, millaisen kuvan saisin. mitä kertoisin toisille. millaisen kuvan antaisin. ja siltiki näistä kuvista molemmat valetta. kuvankäsittelyajattelun kautta menneitä. enkä oikeaa versiota osannut tarpeeksi selväksi saada. näinkö kerron elämästäni myös.

turvallista matkaa, mama

minun tyttäreni. hän ei halua kaikkea mitä muillakin. yleensä hänelle riittää tällainen varustelutaso. vaatteista valitsee niistä, joita on. aina ei ehkä ole näin onnellisesti. isompana varmasti vaateet suurempia. toiveet pieniä, yleensä herkkuja vain. ja kun hän kerran kuuli jollakin olevan puhuvan nuken, joka sanoi "mama-mama" valittavalla äänellään. kotiin tultuamme puhumaton nukke sai vihdoin nimensä. mama-nukke.

ja ihanaisella mamalla on ollut kokoajan sama puku päällä.  keijukorvan yksivuotispäivästä lähtien. ja voitte arvata miten likainen se on. missään ei oikeastaan myydä pienempien nukkien vaatteita. babyborneille vain. ja olinkin innoissani perjantaina markkinoilla, kun oli pienten nukkejen vaatteita. käskin neidin valita vaatteen, ja saimme tällaisen raidallisen yömekon. vaikka yömekko ja yöpaita ovat naurattavia sanoja. ne on univaatteet. jos joskus muuta kuin pikkarit hänellä.

tänään sitten viimeset narut vannasta. tein mamalle pienet kengät. vaikka ollaan sovittu se sisänukeksi vain. reissulla saa raitista ilmaa kuitenkin. ja ehkä ensikesänä vähän huolethivampi jo tyttökin. kun narua vielä jäi, keksittiin väsätä pyöräilykypärä myös. villatakista puuttuu vielä napit. niitten pariin siis. ihanaa tehdä näitä pikkujuttuja välillä.

myrsky repii puita

kangasvärisuora näytti syksyltä, joka kaartaa talveen ja jouluun

perjantaihin on päästy. ei sitä vauhdilta säästy. jos luonteensa mukaan elää! sellaista touhua ollut tämäkin viikko. että harmittaa jo sekin, että keskiviikkona sanoin keijukorvalle: "huomenna pidetään kotipäivä", johon tyttö: "vau!". enkä sitten saanut toteutettua kuitenkaan. ehkä huomenna. ehkä joskus.

pihalla taivas revennyt. ikkunat märkinä niin, ettei koskaan ennen tässä talossa. yöllä ihailin verhonraosta puita. kuutaivasta vasten ne heiluivat ja mietin, miten maa jaksaa. miten ilma jaksaa. miten maailma jaksaa kaiken tämän! kiireen ja touhun. täällä happi joka jossain muualla hetki sitten. 

elämässä kaikki vaihtaa paikkaa. ja arvaatko, kynttiläkippona on lipputangon nuppi. tanko kesällä oli laho ja kaadettiin. nuppi lensi. hakkasin sen tasapohjaiseksi vain. ei enää liputuksia. liekkejä vain!

nyt vasta tai jo. perjantai. alkuviikosta kun palasimme kotiin, lupasin että lasten vannallinen narua menee virkkuukoukun kautta tällä viikolla. ja enään tällainen nysäkasa jäljellä. ja nyt alkaa virkkausaika. saattaapas olla, että minä ylitän itseni. hassua. ku piti kirjoittaa tähän ilosta enemmänkin. ja alkoi ujostuttaa.