tuli latvassa tulilatvassa

löysin ikealta tulilatvoja. niitä ei jostain syystä oikein ole ollut missään. ja taas projekti hyökkäsi eteenpäin. olisi paljon keskeneräisyyskuvia, mutta yritän saada piakkoin valmistakin. täällä on vietetty sadepäivää. hain kirjastosta kirjan, jonka uskon antavan minulle ajatuksia. taidan avata sen muutaman sivun verran.

värejä värejä värejä

minä ympäröin itseni väreillä. kietoudun sävyihin. tarvin nyt niitä erityisesti. värien leikkiä. mielen hauskuutta. ja se tuo iloa. kun keräämme yhdessä kukkia lasten kanssa. en ehkä huuda niin paljon sille, että kasvimaalta lähtevät tikut karkuun. pikkuherra on ihan mahdoton.

onneksi mies paistoi eilen kanat valmiiksi. minä saan mikrottamalla ruoan. jos söisi sata tomaattia itse, paljon mozzarellaa. niin ehkä tästä päivästä tulee onnesta täysi.

jotain keltaista, jotain pinkkiä

aamutuimaan sain ilahduttavan tekstiviestin. mekkotehtaan kirja oli saapunut postiin. kävin sitä kirjakaupassa koskettelemassa, mutta melkein kympin edullisemmin sen tilasi nettikirjakaupasta. ja tänään se sitten tuli. pikkuherra on unilla. neiti lähti mummon kanssa leikkipuistoon. nyt alkaa minun aikani herkullisten kuvien mukana. ja ehkä sitruunapipareita kohtuuden rajoissa mutustellen samalla!

illalla läksimme koko perhe ajelulle. kävimme hakemassa muutamia kukkia. tänään mies vielä uurastaa ja laittaa hyötyviljelmät loppuun. tuskin maltan odottaa oman maan salaatteja. tämän korin sain ystävältäni tummanruskeana vuosia sitten. siinä oli kauniita kaalikukkia. nyt neiti halusi siitä mieluiten keltaisen. minä vähän ajattelin valkoista tai pinkkiä. mutta oikeastaan se on näin ihan hauska. alapuolella oleva "ankea" roikkuruukku oli vielä ennen eilistä harmaa.

mutta että säästyisi tämä joululehdestä tuunattu pipariohje, kesäisempänä versiona. niin tässä se on. illalla lasten nukkumaan mennessä tekaisin taikinan. ja aamu-ulkoilun aikaan paistelin.

sitruunapiparit

1 sitruunan kuori raastettuna

½ sitruunan mehu

1dl sokeria

1dl siirappia

125g voita/margariinia

1 muna

 2 tl vaniljasokeria

1tl soodaa

4½dl vehnäjauhoja 

1. kattilaan laitetaan kuoriraaste, sokeri ja siirappi. annetaan kiehahtaa. lisätään sitruunan mehu.
2. otetaan pois hellalta. laitetaan voi sekaan, annetaan sen sulaessaan jäähdyttää siirappiseos.
3. sekoitetaan kuivat aineet keskenään jäähtymistä odotellessa. sitten laitetaan ensin muna taikinaan, sekoitellaan. ja lopuksi kuivat aineet.
4. yön yli jääkaappiin. aamusta taikina muokataan pötköiksi. leikellään ja tehdään palloiksi. laitetaan uunipellille, jossa painellaan epämääräisiksi kekseiksi. (viitseliäämpi kaulinnee ja ottanee muotilla mukavia kuvia)
5. paistetaan 200 asteessa reipas 5minuuttia. jäähdytetään ja nautitaan.
6. jos kotona olisi sitä valkosuklaata, niin kuorrutettaisiin. ja ehkä sitruunankuoriraastetta vähän päälle kans.

kirjotut kukat

enään en muista miten sain tämän liinan omakseni. ehkä se oli kirppis. tai jokin huutonetin kauppa, jonka mukana tämä löysi kotinsa meiltä. en ole erityisemmin mieltynyt siihen. mutta tänään tuli sellainen kesäolo. kun sateen jälkeen luonto niin raikas. mies meren rannalla. lapset nukahtaneet. sellainen valoisa, mukava olo. kesäverho-olo, sanoisin. mutta meillä ei ole kuin lastenhuoneessa verhovaijeri. siinä roikkuu mekkoja. niin piti alkaa silitellä liinoja olkkariin.

sillä mikä on kauniimpaa, kuin laittaa kesää kotiin sisällekin. pihallakin varmasti olisi raikasta, suloista. sellaista alkukesärakkausilmaa. kävellä. tuoksutella. ja sitten palata sisälle juomaan kuppi vihreää teetä ennen unta. mutta nuo pienet tuossa unessa. kuumeisena pienempi. minä pysyttelen sisällä. kuuntelen rakkauslauluja. imen itseeni voimaa.

sillä nyt on aikaa itselle. aikaa ajatuksille. aikaa unelmille. kun mieli on korkealla. viimeviikot olen ollut lähes kivuton. ja se tuntuu hyvältä. ettei minun tarvitse ajatella jokaista askelta. voin ottaa auton ja ajaa lähipaikkoihin. viimeviikolla istuskelin pitkästä aikaa itsekseni kahvilassa. sitä ennen olin käynyt ostamassa juhlamekon. tai löytämässä. en mennyt etsimään. 

nämä kukat ovat mummoni kirjomat. lapsena minua harmitti, kun siskoni sai sinisellä kirjotun liinan. ja minulla piti olla ruman vaaleanpunainen. minun mummoni. taitava käsistään. aisti paljon asioita. kattoi kahvipöytää isälleni valmiiksi keskellä yötä. vaikkei ollut tiennyt hänen olevan tulossa. sitä en tiedä, kattoiko useasti turhaan. mutta että aavisti varmaan, miten paljon tulen pinkkiä rakastamaan. kun saisi hetken vielä viettää isoäitini lähellä. niin monesti muistoissa, vaikka kohta puolet elämästäni olen elänyt ilman häntä. mutta että hänen käsiensä jälki, tässäkin päivässä rakastamassa.

tyhmiä ajatuksia aamuyöstä

iltayöstä en saa unta. pyörin sängyssä niin, ettei miehenikään saa nukuttua. ravaan katsomassa pimeää tai valoisaa ikkunoista. riippuen siitä, mihin aikaan pyörityttää. kai tällainen kuuluu jo näille viikoille. mutta ei silti huvittais. ajatukset pyörii liian lujaa. eikä mikään oikein rauhoita uneen.

ja sitten aamuyöstä. vaikka eilen nukuinkin pitkään. tänään taas molemmat lapset siinä. toinen potkii selkää. toinen mahaa. ja yksi mahassa vetää volttia. minä sain tyhmän ajatuksen. lapseni hautajaisissa lukemassa totisena:

"heittäkää arkulle hellästi multaa

siellä on äiti, siellä on kultaa."

ja minä siinä aamuyöntunteina pyöriessäni mietin. että mitä väliä siinä silloin on. vaikka muistan sen kuminan mummoni haudalta. multapaakkuja. kiviäkin. mutta että silloin ei oikeesti enää voi satuttaa. itseään siinä säästelisi.

sillä onhan mieheni sanonut, että jokainen uni on pieni kuolema. mistä lie sarjakuvista lauseen oppinut. mutta siinä on jotain niin totta. siirtymä. jättää taakseen eilisen. kerää uudet voimat. uuden mielen. ja sen voin sanoa, että tällaiset yöt ei totisesti ole niitä helpoimpia unikuolemia. niin alan silti aamukahvin keittoon. ehkä puolilitraa lattea vie pois tän olon lattean. ja muuten. joskus sitten kun kuolen. ja potkitaan minua tai ei. niin haluan tällaisen tuohillapäällystetyn kranssin. tapasin tämän yksilön saksassa työmatkalla vuosia sitten. enkä ole voinut unohtaa.

hetki

kuulin jossain valkovuokkometsän lähellä armaassa pääkaupungissamme muistutettavan. että kukat elävät vain hetken maljakossa. mutta pitkään luonnossa. todennäköisesti julkisilla paikoilla ne ehtivät ilahduttamaankin useampaa ihmistä. kodit ovat aika suljettuja laitoksia nykyisin. että vaikka ulos sieltä pääsee, niin harvoin sisään. siksi olikin mieltä ilahduttavaa alkuviikosta ovikellon soiminen kesken päivän. elämän hetkien jakaminen.

minä olen ollut unissa monina öinä. ehkä se kuuluu raskauteen. koskaan eivät ole uneni niin tunteikkaita ja voimakkaita muulloin. ja eräänän yönä minä heräsin siihen, miten itkin. minä jouduin taas kerran vastakkain itseni ja toimintani kanssa unessa. sen kanssa, miten hauras ole niin monesti. miten täytyn, enkä päästä irti. miten heikko kuori, jonka alla itkevä sydän. ja tänään luin vanhaa päiväkirjaa. miten monta minuuden tuskaista pohdintaa sielläkin. ja silti iloa siitä, että tämä on minun elämäni. ja minun tapani työstää asioita.

sillä katsantakanta vaikuttaa kaikista eniten. jostakin ulkopuolisesta elämäni näyttää ihan erilaiselta. ei minua kukaan tunne kokonaan. en minä itsekään. eikä minua kukaan kokonaan hyväksy. en minä itsekään. enkä minä enää odota sellaista. vaikka joskus se tuntui niin kovin tärkeältä. sillä tiedän ihmisyydessä asuvan kaiken inhimillisen. sen hyväksyminen on silti niin toinen asia. mutta tärkeintä on, että osaan löytää ajat, jotka käytän itseni miettimiseen. sillä nyt lapset nukahtivat molemmat. minä laitoin vivaldin soimaan. saman, jonka niin monta kertaa ennenkin. jo yläasteajoilta asti. ja maalasin kolme puuta.

viirusilmät ja tyttäret

ei äitiyttä voi mitata. ei verrata. ei voittaa eikä hävitä siinä. vaikka monesti ajattelee viimeisellä viivalla olevansakin. ei toisilla samoja lapsia. ei toisilla samaa tarinaa takana kuitenkaan. ei samat voimat. ei samat lahjat. ajatuksetkin erit. arvot. sen silti uskon, että jokainen haluaisi parhaansa antaa kuitenkin. vaikka arjessa se niin useasti unohtuisi. hetket niin nopeat.

aina ei arjessa kuki. ei helliä sanoja ja puhtaita kasvojakaan. ei aina lohdutus oikeilla sanoilla. joskus löytää itsensä virheistäkin. joita ajatteli ettei ikinä. koskaan. milloinkaan. ja joskus taas nauttii niin suunnattomasti lastensa seurasta. ihmettelee miten sellaisia voi saada niin lähellä sydäntään pitää. ja seuraavassa sekunnissa sekin onni välillä särkyy. ja niin ajattelen. ennenkaikkea lapset oppivat elämää kuitenkin.

ja silti jokainen muistelee lapsuuttaan. vohvelikankaalle tehty pyyhe. huovasta leikattuja kukkia. äiti oli aina kaunis. melkein ainakin. niin vähän virheitä näkyvissä kuitenkin. jotkut lauseet muistaa sanatarkalleen. eikä äiti sellaista muista sanoneenkaan. muistamme niin erilailla. elämme niin erilailla. sen minä ainakin tiedän. kaksi erillistä ihmistä. alusta asti. silti niin tiiviisti laitettu elämänpolkua elämään. tuntemaan yhteistä kipua. ja onneakin. jakamaan kauneimmat ajatukset.