kuulin jossain valkovuokkometsän lähellä armaassa pääkaupungissamme muistutettavan. että kukat elävät vain hetken maljakossa. mutta pitkään luonnossa. todennäköisesti julkisilla paikoilla ne ehtivät ilahduttamaankin useampaa ihmistä. kodit ovat aika suljettuja laitoksia nykyisin. että vaikka ulos sieltä pääsee, niin harvoin sisään. siksi olikin mieltä ilahduttavaa alkuviikosta ovikellon soiminen kesken päivän. elämän hetkien jakaminen.
minä olen ollut unissa monina öinä. ehkä se kuuluu raskauteen. koskaan eivät ole uneni niin tunteikkaita ja voimakkaita muulloin. ja eräänän yönä minä heräsin siihen, miten itkin. minä jouduin taas kerran vastakkain itseni ja toimintani kanssa unessa. sen kanssa, miten hauras ole niin monesti. miten täytyn, enkä päästä irti. miten heikko kuori, jonka alla itkevä sydän. ja tänään luin vanhaa päiväkirjaa. miten monta minuuden tuskaista pohdintaa sielläkin. ja silti iloa siitä, että tämä on minun elämäni. ja minun tapani työstää asioita.
sillä katsantakanta vaikuttaa kaikista eniten. jostakin ulkopuolisesta elämäni näyttää ihan erilaiselta. ei minua kukaan tunne kokonaan. en minä itsekään. eikä minua kukaan kokonaan hyväksy. en minä itsekään. enkä minä enää odota sellaista. vaikka joskus se tuntui niin kovin tärkeältä. sillä tiedän ihmisyydessä asuvan kaiken inhimillisen. sen hyväksyminen on silti niin toinen asia. mutta tärkeintä on, että osaan löytää ajat, jotka käytän itseni miettimiseen. sillä nyt lapset nukahtivat molemmat. minä laitoin vivaldin soimaan. saman, jonka niin monta kertaa ennenkin. jo yläasteajoilta asti. ja maalasin kolme puuta.
2 kommenttia:
Minakin herasin viime yona itkuun. Liekko miestani ikava? Raskaana en kylla ole, mutta taisi olla erittain liikuttava uni. Se on oikeasti janna tunne.
<3 rakastan myos vivaldia. yksi parhaista saveltajista, kappaleet ovat niin valoisia. Strauss on myos suosikkini.
Mukavaa viikonloppua!
emppu.
varmasti ikävä. kun toistenne kotomaissa. mutta että sinäkin suomessa pian. <3 voimia ja iloa.
Lähetä kommentti