kohtauspäivä- ei raivokohtauksia tällä kertaa

oli aamu. huonosti nukutun yön jälkeen se hiipi tajuntaani hiljalleen. että ei tässä enempiä nukuta. lapset tarvitsevat aamiaisensa. se on tärkeämpää kuin äidin uni. siksikin niin iloa. että kahvikannussani oli vielä kahvia. kun näin auton ajavan pihaan. kutsumaton -mutta toivottu- vieras saapui. tällaiset yllätykset tuovat aina arkiaamuihin iloa.

ruoan jälkeen hyvästelimme aamuvieraan. lähdimme juhlistamaan tyttäreni ystävän synttäreitä. aluksi sekä neitiä että synttäriherraa vähän ujostutti. mutta pian olivat leikit täydessä tohinassa. ovikello soi useampaan otteeseen. lasten leikkiessä me aikuisetkin saimme seuraa toisistamme. oli ihana vaihtaa muutamia ajatuksia. tällaiset juhlat kruunaavat arkipäivät. iloa. naurua ja laulua. silti arki siinä vierellä. jaettavana. jokaisen kertoa.

pyörähdettyämme muutamilla ovilla saavuimme kotiin. mieheni oli sinne myös saapunut. aloimme kotoilla oikein olan takaa. hän keräsi omppuja. minä keitin omenakanelihilloa ja omppusosessa. ja puhelin soi. saimme vielä illaksi pääkaupungittaren istumaan iltaa kanssamme. syömään öklömakeata omppupiirasta. maistelemaan tuoretta leipää. kyllä se on suuri ilo. että ihmisiä tässä ympärillä. saan heistä niin paljon voimaa. sisältöä. kunpa muistaisin aina sanoa kiitoksen ääneen. kiitoksen siitä, että olette.

vaikka ainaki topi ja tessu ja muitaki muistoja

on päiviä jolloin pääni on raskas. jolloin ajatuksien täysinäisyys. tai unettomuus. painaa päätä alas. ei välttämättä suruun tai muuhun sellaiseen. vaan väsymykseen. sellaiseen ettei jaksa itseään kannatella kuitenkaan. joskus liian monta asiaa. liian monta muistettavaa ja liian monta unohdettua. unohtunutta. vaikka mielessä olleita. minä kyllä ajattelen teitä paljon, rakkaat. kaukanakin olevat.

ja sitten joku pysäyttää. naurattaakin. että minä ihan sumussako taas ollut. elämä mennyt ohi. vaikka elämisestä niin täyttä. ja nostan pääni taas. mutta kuten tiedätte. minulla tukipylväitä pitkin maita ja mantuja. monia, jotka omissa kiireissään usein ajattelevat minua. ei sellaisia rutistushalauksia ku joskus nuorena. ei fyysisesti. mutta täällä arjessa muistan monet hymyt. tiedän, että välitätte. kaikilla meillä sumumme. enkä voi olla odottamatta aikaa. kun ruusukupit. kultareunaiset. ja nauramme taas. kaikki koolla. jollain ihanalla lasiverannalla. (onneksi pienempiä kohtaamisia sattuu jo useasti ennen noita aikoja.) mutta että sitten ei niin kiirettä. mitä nyt että muistaa lääkkeet ja tipat. ikävä teitä.

hip hei hurraa

minä kuuntelen musiikkia. siitä miten jokin vanha voidaan muokata uusiksi. miten joku uusi voidaan saada vanhaksi. siitä vinkkasi ystävä. hän on minun entinen kämppikseni. hänen musiikkimakuunsa voin luottaa. hän pitää vihreästä. monesti eri sävyistä kuin minä. mutta me olemme juoneet kaakaota talvipakkasella parvekkeella. katsoneet maisemaa kallavedelle.

nyt minulla uusi maisema. suvun historiaa henkivä puu on kaadettu. ja jotenkin tuntuu että voin hengittää taas vapaammin. ei tarvitse miettiä säilyttääkö vai ei. pihalla moottorisahan ääni. minun käteni tuoksuvat vastasahatulle puulle.

vauva nukkuu. pitäisi ottaa ja alkaa töihin. hain kaupasta kehyksiä ja värejä. kuvaseinä odottaa tekijäänsä. siksihän minä koneelle tulinkin, enkä lukemaan blogeja. tällainen rauhallinen hetki vain suorastaan pakottaa istahtamaan omienkin mielitekojensa ääreen.

löysin pihalle lämpömittareita. toivon, ettei tarvitsisi kokea koskaan 50 asteen hellettä eikä 30 asteen pakkasta. lämpö ja kylmä ovat ääripäissä karmeita. kun aina sahaisi miinus 15 ja plus 20 välillä. olisin onnellinen.

ja jos jäit miettimään sitä musiikkia. se on ilostuttava. kokeile vaikka!

keltainen liimalappu

vuosia sitten työskentelin nuorten kanssa joiden oli vaikea haaveilla. tai joidenkin heistä oli vaikea tehdä haaveista tavoitteita. jotkut sanoivat heidän syrjäytyneen. mutta minun mielestäni suurin osa heistä ei koskaan ollut saanut kuulua enemmistöön. monet olivat lapsesta asti kokeneet erillisyyttä. osa sairauden, kotiolojen tai jonkun muun syyn takia. moni heistä oli niin paljon vahvempi, kuin kukaan oli antanut koskaan heidän ymmärtää. melkein kaikilta heiltä puuttui luottamus ja uskallus. 

eräänä päivänä eräs tyttö kirjoitti minulle mietelauseen. en löydä sitä googlettamallakaan ja se lappukin on jossain työpapereiden keskellä. siinä oli ajatus puusta. että jos olet puu jossain. en muista missä, enkä että millainen puu. niin pyri olemaan kaunein puu juuri sillä paikalla. sellainen se mietelause oli. jos joku sen muistaa, kirjoita ihmeessä kommenteihin. 

ja se sai minut pohtimaan ihmisyyttä ihan uudelta kannalta. että miten puu voi olla vain yhdessä paikassa. ja siinä juuri samassa paikassa ei voi olla mikään muu puu. että pyri olemaan se kaunein. vaikka jokatapauksessa olet kaunein sinä kuitenkin. sinun paikallasi. ja kauneuden ajattelen tässä kohdassa hyvyytenä. onnellisuutena. kiitollisuutena. että pyri aina lisäämään itsessäsi iloa, rakkautta. hyvyyttä. onnellisuutta. sillä sinun paikkaasi ei voi kukaan ottaa. ja siinä omalla olollasi voit säteillä tätä kaikkea muihinkin. 

ei siinä sanota. että pyripäs olemaan kauniimpi puu kuin viereisillä maaplänteillä. että luo kilpailua ja alemmuudentunnetta. näytä kaikille miten onnistunut olet. pyri aikaansaamaan kateutta ja katkeruutta. ei siinä sanota myöskään. pyri olemaan kuihtunut ja onneton. että kumartelisit ympärilläsi olevia. saisit heidät loistamaan yhä enemmän. siinä pyrittiin vain kurkottamaan siihen, mihin pystyy. mihin juuri sillä paikalla. mihin juuri tällä elämällä. niinkuin puu. juuret vahvasti maaperässä. oksat tunteiden tuulessa heiluen.

tyhjäntäyttä

kun oikein paljon keskittyy. touhottaa. ajattelee ja pyrkii muistamaan. monta päivää touhua ja tekemistä. aamusta yölle. ja siinä jossakin välissä yrittää nauttia arjesta. kesästä. pitkänmatkalaisista. mutta että siinä olemisessa kokoajan takaraivossa paljon muistettavaa. unelmia ja toiveitakin.

ja sitten yhtäkkiä puolitäysiä kakkukupuja sielä täällä. puoliksi palaneita kynttilöitä. steariinisia pöytäliinoja. vinot pinot tiskiäkin. vaikka pihajuhlissa menimmekin kertakäyttöastioilla. niitäkin niin kauniita nykyään.  omannäköisiä.

ja eilen vielä juhlanjälkeisessä humussa. ystäviä rääppäiäisillä. istumassa iltaa pihalla. sytyttelin lyhtyjä. paloivat myöhään yöhön. niitä ikkunasta ihailin. elokuisia öitä. niin suloisia pimeydessään. lämpimyydessään. ja kaikki värit siellä yön keskellä.

mutta tässä maantaiaamussa kaikki ilo ja nauru ja lastenäänet poissa. juoksevat jalat. kukkiakeräävät kädet. kinastelutkin. vaikka onhan minulla tässä häsläämässä yksi pieni sellainen. jonka eilinen oli liian pitkä. nukahti isänsä syliin sohvalle. vaikka ei koskaan ennen. kuljettelee tavaroita paikasta toiseen. luulee minun tarvitsevan hoitolaukkua tässä istuessani. yleensä palauttelee minulle tutteja. minun vesipulloni. kännykkäni.

tämä kaikki touhuaminen sai minut entistä enemmän haaveilemaan ravintolapäivästä. vielä olisi reilu viikko aikaa. jaksankohan? mitenkähän vauvan kanssa sujuu, pitäisi olla todella simppeli menu taikka sitten varasyli läsnä koko ajan. olisi hauska kokeilla. leikkiä hetki kahvilaa vaikka. nuoruuteni kesissä minulla toiminimikin. kahvilaa aamusta yöhön. niin paljon enemmän ymmärrän nyt.

mutta maanantaiaamu. liian aikaisin alkanut. juhlan tuntua kuitenkin näissä tyhjyyttäänhuokuvissa huoneissa. ei jonoa riippukeinuun. ja jääkaappi antanee helppoja yksittäisannoksia jos mitäkin tämänpäivän. erilaisia salaattijämiä. ruokajämiä. monia herkullisia makuja. ja kun meinaa olla jo yö. saamme kotiimme yhden hauskan projektin. odottakaapas vain, minä ainakin odotan!

hiljentymässä syksyyn

 me pakenimme kotiamme. me pakenimme kodissamme vallitsevia kiukkuja. me pakenimme rantamökkiin. jossa elämä erilaista. laineiden liplatusta. pihakeittiötä. pesuvesi muuripadassa. kädellä kokeillen tehtävä valmiiksi vatiin. hirsien keskellä pimeässä vetelimme hirsiä. vauvakin nukkui ensimmäisen kerran seitsemän tuntia syömättä. "rouville tarjoillaan aamiainen terassille", sanoi tyttöni. he mieheni kanssa kantoivat minulle herkkuleipiä. kahvia.

ja minä en uinut. vaikka lapsena aina asunut tuossa järvessä. minä kyllä vahdin hetkittäin polskivia lapsia. mutta enimmäkseen istuin vauvan kanssa sisällä. ihailin horisontissa veneitä. tuttujen ja tuntemattomien. yritin imeä itseeni sitä rauhallista maisemaa. kun näkee kauas. 

samaan aikaan lapseni tallensivat kuvia ja ääniä lapsuutensa muistoihin. elivät tätä hetkeä. mutta niinkuin me itsestämmekin tiedämme. niin monet asiat syöpyvät meihin. niistä tahdomme pitää kiinni koko elämämme. ammentaa niistä turvallisuutta ja tuttuutta. sitä hyvää, mitä lapsuuspäivät kesäauringossa ovat. eivät aina. mutta niin paljon kikatuttavia hetkiä kuitenkin.

ja näitä kuvia kun katselee. niissä niin paljon samaa kuin omissa muistoissa. vaaleat hiukset. tummunut iho. veden läheisyys. sisarukset. tulee niin mieleen veneilyt sillä pitkällä paatilla. pallogrilli mukana. vene ankkurissa rannan tuntumassa, siitä oli hyvä pompata uimaan. ja palelevana kääriytyä kesämökkivärisiin pyyhkeisiin.hempeämpiin kuin kotisaunassa.

ja tuntomuistot. mutapohjat. heikkilänrannan matto. pitkät kahluurannat. pehmeä hiekka, kuvioitunut pohjastakin. aaltojen liikkeestä. eväsleivät. voi kitalaessa. retkipullon suu. punaisen muovitaskumatin. siinä oli valkoinen korkki. piikikkäät heinät rannoilla. kuivat. ja jos olimmekin autolla, piti jalat pestä ennen autoon nousemista. istuttiin pyyhkeiden päällä. uimapukumärkyys vielä kotiin lähtiessä. viimeiseen asti piti vedessä nauttia.

ja muutenkin. maalaismaisemat. hyljätyt talot. maalit rapisseet. niitä katselimme. ajelimme maaseutuja. haaveilimme jostakin ihanasta kartanosta. vanhasta kyläkoulusta. että olisi tilaa toteuttaa monia unelmia. vaikka etukäteen ikävöimme ystäviämme. malttaisimmeko vielä? että pitäisikö miehen katsella töitä pohjoisemmasta. taloja olikin jo katsellut. huomasin googlettaneen, kun kävin koneella. ja silti se hiljaisuus. ahdistaisiko kuitenkin. että kaikki kaukana. rautakauppakin.

lapset unessa autossa. ainut viileä paikka pahimpina hellepäivinä. tuttu ja turvallinen pesä. paikkakuntien ja ihmisten vaihtuessa ympärillä. pitkät välimatkat. peppi pitkätossun seurassa. ja sen minä kyllä opin, että pitäisi oppia niin paljon. ihmisyyttä. itsensä likoon laittamista. suoruutta. ja silti sitä herkkyyttä ja ystävällisyyttä.

toisista huolehtimista. niinkuin isompi pikkuherra. ottaa pikkuveljeään kiinni kädestä autossa. ja joskus minä suutun siihenkin. kun liian kovasti. kun toinen vielä etsii hellyytensä rajoja. voimakkuuksia. ei pahalla. vaan rakastaen. niin paljon, että toiseen sattuu. ja sitten sattuu meihin kaikkiin. joskus me huudamme väsymystämme. vaikka kuinka rakastamme. ja sitten korjaamme välejämme taas. pyydämme ja annamme anteeksi. matkataan taas paremmalla mielellä.

minä virkkasin. niin paljon kuin ehdin. ja ehdinhän minä välillä. nyt kaikki on vähän keskeneräistä. ja iso säkillinen värienergiaa noudettu mukaan. mattopitäjien parhaat vinkit katseltu. muutama matto aikeissa. sitten kun on aikaa. sillä tätäkin päivää pelkäsin. mies takaisin töissä. mutta rauhallista siltikin. pojat olleet unimaassa. saatu syötyä. isoimmat ulkoilleetkin. taas turhaan huokailin. stressasin. kiukuttelinkin.

minun oli pakko ikuistaa tämä. uskokaa tai älkää. tällainen soma pieni mökki. pietarsaaressa. siinä oli pikkuruinen kampaamo. jos minä en leikkaisi hiuksiani itse, minulla olisi hyvä syy matkustaa pohojanmaalle useammin. tällaisista asioista minä pidän. että jotakin erilaista. ihan omaa. ja sellaisia paikkoja tapasimme monta. me nautimme niistä. edelleenkin muistoissa. niin monta paikkakuntaa kiersimme.

nyt helle. tuulikoneen alla jaksaa jotenkuten. jatkuvasti kylmää vettä juoden. vielä on vauvan vaippa kastunut jatkuvasti. olen juonut tarpeeksi. niinkuin auringonlämpö imeytyy meihin. me pärjäämme taas talven yli. pääsemme kohta syksyn viileneviin iltoihin. pimeitä ne ovatkin jo. täällä kotona, meinaan. minulla niin monta unelmaa syksystä. mutta vielä viivyn näissä aurinkopäivissä.

tämä kuva minulle muistoksi. että on tärkeä katsoa lähelle. mutta nähdä kauas. kyllä minua pohjalainen maisema kiehtoo. se suoruus. ettei salailla. ei rakenneta taloa mutkan taakse. kukkulan toiselle puolelle. vaan niin monesti keskelle peltoa. avoimen mäen päälle. että katsokoot toiset. ei tässä ole mitään salattavaa. sillä vaikka hienotunteisuus onkin hieno asia. minäkin olen sitä hieman oppinut. minä kaipaan useasti sitä suoruutta. avoimuutta. rosoista maisemaa.

äth-siu on uutta kiinaa ja tarkoittaa "paranen kyllä"

lapsena pakkasimme itsemme autoon aina kesäloman alkaessa. kyytiin mahtuivat niin hevoset, ihmiset, koirat, joskus pyöriä ja mopojakin. asuimme aina kesät kesäkodissamme. ja vasta reilun kahden kuukauden kuluttua pääsimme takaisin omien kirjoituspöytien laatikoidemme ja ystäviemme seuraan. niin kesän alussa kuin lopussa rakensimme ystävyyssuhteemme uudelleen. lapsena tuollainen aika tuntui pitkältä. vaikka mukavaa vaihtelua se enimmäkseen olikin.

me kyllä haaveilemme kesäkodista. mutta emme niin pitkäaikaisesti. mutta että olisi paikka, minne mennä välillä. mutta annetaan lainan lyhentyä ensin. on meillä mökkejä saada lainaan, jos innostumme. mummuni kotitaloon lapin rajalle olisi ihana päästä loppukesästä.

nyt meillä on viimeinen kevät ilman lasten kevätjuhlia. neiti sai eilen keltaisen kirjeen. lempivärisensä. hänet on hyväksytty syksyllä kerholaiseksi. ihanaa, että ottivat, vaikka onkin tarkoitettu isommille. mutta jos se eskarin odottaminen loppuisi vähäksi aikaa. kyllä minä jo yöllä mietin, että noin iso tyttö minulla. kerholainen. kertakaikkiaan!

mieheni pois töistä. pärskii kuin hevonen. taitaa jäädä kaikki juhlakutsut nyt käyttämättä. teimme helppoa ruokaa, valmiiksi paistettua kanaa kaupasta. herkkusalaatteja. ja jälkkäriksi purkkimadariinejä ja tuoreita mansikoita. kuorrutettuna turkkilaisella jugurtilla, jonka sekaan heittelin vaniljasokeria, steviaa ja puolikkaan sitruunan mehun. vain mintunlehti puuttui. ehkä me kestimme sen.

kirjotut kukat

enään en muista miten sain tämän liinan omakseni. ehkä se oli kirppis. tai jokin huutonetin kauppa, jonka mukana tämä löysi kotinsa meiltä. en ole erityisemmin mieltynyt siihen. mutta tänään tuli sellainen kesäolo. kun sateen jälkeen luonto niin raikas. mies meren rannalla. lapset nukahtaneet. sellainen valoisa, mukava olo. kesäverho-olo, sanoisin. mutta meillä ei ole kuin lastenhuoneessa verhovaijeri. siinä roikkuu mekkoja. niin piti alkaa silitellä liinoja olkkariin.

sillä mikä on kauniimpaa, kuin laittaa kesää kotiin sisällekin. pihallakin varmasti olisi raikasta, suloista. sellaista alkukesärakkausilmaa. kävellä. tuoksutella. ja sitten palata sisälle juomaan kuppi vihreää teetä ennen unta. mutta nuo pienet tuossa unessa. kuumeisena pienempi. minä pysyttelen sisällä. kuuntelen rakkauslauluja. imen itseeni voimaa.

sillä nyt on aikaa itselle. aikaa ajatuksille. aikaa unelmille. kun mieli on korkealla. viimeviikot olen ollut lähes kivuton. ja se tuntuu hyvältä. ettei minun tarvitse ajatella jokaista askelta. voin ottaa auton ja ajaa lähipaikkoihin. viimeviikolla istuskelin pitkästä aikaa itsekseni kahvilassa. sitä ennen olin käynyt ostamassa juhlamekon. tai löytämässä. en mennyt etsimään. 

nämä kukat ovat mummoni kirjomat. lapsena minua harmitti, kun siskoni sai sinisellä kirjotun liinan. ja minulla piti olla ruman vaaleanpunainen. minun mummoni. taitava käsistään. aisti paljon asioita. kattoi kahvipöytää isälleni valmiiksi keskellä yötä. vaikkei ollut tiennyt hänen olevan tulossa. sitä en tiedä, kattoiko useasti turhaan. mutta että aavisti varmaan, miten paljon tulen pinkkiä rakastamaan. kun saisi hetken vielä viettää isoäitini lähellä. niin monesti muistoissa, vaikka kohta puolet elämästäni olen elänyt ilman häntä. mutta että hänen käsiensä jälki, tässäkin päivässä rakastamassa.

tavallisen tytön tuhatvuotinen uni

minä kellun unessa. mielessäni kuva maailman kauneimmasta sinestä. enkä minä tunne pelkoa. josta niin monesti valvemaailma täysi. sillä olenhan unimaailmassa niin paljon kaikkea muuta. eikä minun tarvitse kantaa enempää kuin jaksan.

nuoruus onkin heräämistä. vaikka ehkä en minä ihan nuori ollut silloinkaan. enempi aikaa unimaailmoihin ja piirtämiseen kyllä. sen miettimiseen, mitä kohti kulkee. vaikka kyllä minä muistan illat tuulisella rannalla. horisonttiin äänettä huudetut tuskaiset kysymyksetkin. mutta että tämäkin kuva osa sitä todellisuutta, joka on tehnyt minusta minua. ja siksi haen äkkiä vihreän kirjan. lahjoitan nuorena kirjoittamiani sanoja. vaikka ne jälleenluettuina tuntuvatkin kömpelöiltä.

elämäni, olen kuljettanut sinua

moniin paikkoihin. ja sinä minua.

olen itkenyt sylissäsi

kokemaani vääryyttä, mutta olen

myös kohdellut sinua ävlinpitämättömästi.

silti olet opettanut minua

näyttänyt minulle uusia asioita, elämä.

kärsivällisesti olet ollut jakamassa

äksyilyäni, ja yhä uudelleen

olet näyttänyt rakkautesi minua kohtaan.

elämä. jotenkin tuntuu hassulta

ajatella, että päivä päivältä

sinä luot minua

ja minä sinua.

en tiedä, milloin tiemme eroavat.

kaiken vain täytyy joskus loppua

vaikka se tuntuu vaikealtakin.

tiedän, että sinun jälkeen

kohtaan kuoleman

mutta olen kuullut, että hänkin

voi olla lempeä.

elämä. en jätä sinua vielä

pysähdytään edes hetkeksi

ystävyytemme äärelle.

sinun kanssasi, elämä

kaikesta huolimatta

minun on hyvä olla.

siunaava sade

heräsin yöllä sateeseeen. pitkästä aikaa taivaan täydeltä tuli vettä. ja minä ajattelin lapsuuden kesiä. silloin kuin kesäasuntomme vinteillä vielä hetekat ja peltikatto. niitä lapsuuden onnellisia aikoja, kun luimme kirjoja. opettelin esperantoa tätini vanhasta kirjasta. minun onnellisimmat kesämuistot eivät liity aurinkoon. en ole koskaan ollut aurinkoihminen. vaikka lasten myötä olen ymmärtänyt, miten paljon helpompaa se on. mennä vähin vaattein pihalle. vilvoitella itse varjossa. keväällä vielä auringosta nauttii, kesällä minulle tulee liian kuuma.

ja mietin siinä maatessani sadetta ylipäätään. kun siinä koko perhe ahtautuneena yhteen sänkyyn. nukahtaessa vielä mahtui pyörimään. aamuyöstä aina suorana kuin tikku. lähes hengittämättä, vaikka mahassa vedetään volttia. ja joskus melkein noiden isompien varpaita suussa. heillä on kyllä tilaa pyöriä!

sillä on sanottu. että sade siunausta. ja mietin, missä tilanteissa olemme saaneet sateita. meidän perheen elämässä se on ollut vahvasti läsnä. kun olimme juuri kihlasormukset saaneet vaihdettua, jouduimme juosta ison puun alle pitämään sadetta. tai kun hääpäivänämme kävelimme kirkosta juhlapaikalle, aurinko katosi ja alkoi sataa. ja se tuntuu kauniilta siksikin, kun meidän häistämme ei ole yhtään kuvaa. niin tavallaan jokainen kesäsade muistuttaa. tavallisenakin arkipäivänä.

ja sitten molempien lasten syntymät. talvisin sade tuli lumena. emme halunneet kameraa sinnekään, synnytyssaliin. ei kuvia napanuorista, pienestä ensimmäistä kertaa rinnalla. vain kehossani voimakas muisto. pehmeä iho. ja kun ikkunasta katsoi ulos. lumihiutaleita. pehmeitä nekin.

niinpä katson ulos ikkunasta kiitollisin mielin. tämä harmaus muistuttaa minua elämäni valoisimmista päivistä. ne tulevat minua lähelle. osoittavat paikkaani tässä. kiitollisuuttakin.

sanoja vain ja ehkä mielikuvia

tänään en jaksa kuvittaa ajatuksiani. kuvitella mitään näkyvää. mielikuvia vain. ystävien päivänä. ystävyyspäivänä. ku ei ystävyys koskaan niin selkeää. piirrettyä. pysähtynyttä.

monta kertaa kipeitä ja suoria sanoja kuitenkin. sellaista, mikä ottaa kiinni ja laittaa katsomaan peiliin. ja silti toisaalta. hiljaista myötäeloa, mukautuvuutta ja joustavuutta. kuin barbababojen joukko. jatkuva muutos oloissa ja suhteissa.

minulla on paljon tuttuja. minulla on paljon kavereita. ja se on lahja. mutta ystävyytenä ajattelen jotakin niin kovin syvää. oikeasti aitoa. todellista kohtaamista. ehkä liikaakin ajattelen, sillä pelkään puhumasta kestään ystävänäni. ennenkuin ystävyys on jotenkin virallistettu. sanottu ääneen yhdessä.

ja sitäkin mietin, miten helpompi olisi viettää läheistenpäivää. läheinen on mielestän paljon kauniimpi sana. sellainen, että on tärkeä. ja siinä lähellä. elämässä arkea. tai jakamassa arkihetketkin. ja se tuntuu hyvältä. että on ketä suukottaa. kotonakin. vaikka välillä tuntuu, että kosketus ahdistaa. että pitäkää lapset hetken näppinne erossa minusta. antakaa istua minuutti rauhassa.

ja sitten taas kädet ojolla. että tule syliin ja suukota. höpötetään ja kutitetaan. mutta ystävien kanssa se on eri. kosketamme ehkä nähdessämme pitkästä aikaa. tai jäähyväisiksi. halaaminen. ja joskus onniteltaessa tai sanoessa lohdutuksia suruun. tuli mieleen teiniajan tsemppihalit. kosketuksella silloin niin erilainen merkitys. itsestä ja toisesta opettava.

tai lumisota poikien kanssa. että sai vähän koskea edes. pyristellä vastaan, vältellä lumipesuja. vaikka mitä siinä muuta ihmeteltiin. ku että olet poika ja minä tyttö. kohdattiin kaksikymmentäkuusi sekuntia. oi niitä nuoria rakkauksia.

suklaalättyjä ja ähkymuistoja muistaki mahoista

vuosi sitten elimme pitkiä päiviä. pikkuherra antoi odotuttaa itseään, vaikka kaikki lyhyen- ja pitkänoppimäärän laskut oli totisesti ehditty laskea. siksi minä kannattaisin sitä italialaisten tapaa. laskettu kuukausi. meillä se kyllä menis silti aina seuraavan kuukauden puolelle.

ja olipas ilo, että uusi lukija on ilmouttautunut mukaan. vaikka jutun laatu ja määrä eivät ole mitenkään verrannollisia. mutta marraskuuhan on marraskuu. mitäpä tuota selittelemään. jos ei illalla lasten nukahdettua muista yhtään hetkeä pimeästä päivästä. 

vaikka sen minä sanon. että kokeilkaapas tehdä lettutaikina vaihteeksi kaakaohon. (minä ensin sulatin tumman suklaan, josta tein kaakaon ja josta lettutaikinan). ja sen kaveriksi kastike kondensoidusta maidosta ja oikein tummasta suklaasta. lämmin lätty ja kastike. kylmän, keltaisuuttaan kukoistavan vaniljajäätelön kera. minä nautin. siksi siitä herkusta ei oo kuvaakaan. :D

ja siksikin hassuinta, että vuodentakainen keijukorva on suklaassa hänkin. marraskuu siis olkoon suklaakuu.

tupakkaa ja tunteita

naurattaa. ku löysin itsestäni röökikuvan. näitä ei montaa ole. ja viimevuosilta ei olisi mahdollistakaan. mutta on se jotenki niin vapauttava muisto kuitenki. ja seki, että joskus ollu jotenki niin eri ku nyt. vasta tavannu miehen. siksiköhän noin sädehdin?! opiskeluaikoja. hassua.

ja kun mietin, että mikä on mun voimavara. niin kyllähän se, että on eläny, menny ja nähny. selvinny ennenkaikkea. hyvin monesta kuitenkin. ja sellainen antaa tunteen, että tästäki. juuret maassa ja mieli korkealla. ja tänään pitkästä aikaa laitan ryhmän maalaamaan. se on niin hienoa aina nähdä. taiteen tarttuvan muihin. 

jos en imettäis, niin ehkä tänään polttaisin röökin. itsekseni meren rannalla.

minä villasukin

eilen kurpitsakarnevaaleilta ostin itselleni villasukat. ja tiedättehän. joskus tällainen saa aikaan suuremman mietintäliikkeen pään sisällä kuin tarvitsisi. minä ostin villasukat. milloinkohan olen viimeksi ostanut villasukat? olenkohan koskaan ennen o.s.t.a.n.u.t villasukkia? ja tätä minä jäin miettimään. enkä muistanut ostaneeni. näiden sukkien erikoisuus on siis se, että minä olen nämä itse ostanut. kurpitsakarnevaaleilta. ihanalta naiselta.

niinpä minä otin kameran ja etsin villasukkiani. niitä olikin aika monet. vaikka kahdet jäi löytymättä. ainakin. sillä en löytänyt vuonna 2006 jouluksi ystäväni kutomia ruskeita, pitkiä ja lämpimiä. monena raskausyönä ovat saaneet palvella. mutta ne on nyt jossain. vaikka ihan  vasta olivat jalassa. ja äitini kutomat. mustat ja pitkät. minä tykkään pitkistä villasukista. ja ne molemmat olivat toivevärejäni. ruskeat ja mustat. niin myös nämä punaraitaiset. anoppini viimevuonna joulun alla kutoi minulle. että sain fiilistellä joulua. pieni poikavauva sylissäni.

nämä ovat armaat. ja harmaat. äitini tekemät. monta vuotta kulkivat mukanani päättelemättä. sillä olihan se hassua, kun varpaidenkärjistä lähti pitkä häntä. ulkopuolella tietysti. nyt jo olen saanut aikaiseksi päätellä. vai siskoniko? hän ainakin joskus lämmitteli varpaitansa näissä meillä kyläillessään. nämä on monesti talvella jalassa. kun kävelykengät. enkä halua vartta.

näitä sukkia sanon saksasukiksi ja kaikki tietää miksi. vaikka on tässä muutakin kuin lipun väri. sillä ystäväni asui silloin siellä. ja me ystävystyimme, vaikka aluksi vihasimme toisiamme. ja nyt me molemmat äitejä jo. nämäkin ovat äitini tekemät. ja näillä oli minulle erityinen merkitys silloin. nyt menevät arkisukkina. milloin vain.

nämä sukat ovat muistona ensimmäisestä yhteisestä joulusta. me vietimme sen kaksistaan kuopiossa. ei lunta ollenkaan. erilaisia tapoja vain. ja kaikki tuntui niin kovin joululta. ja sitten ei kuitenkaan. ainoa joulu, jonka olemme viettäneet kaksistaan. sillä joulunalla olimme lomalla riiassa ystäviemme kanssa. ja ystävämme ostivat minulle nämä joululahjaksi sukkamyyjältä. aattona sain sitten nämä jalkoihini.

nämäkin ovat äitini tekemät. mietin, miten ihmeessä hän onkaan ehtinyt minulle niin monet kutoa. tuosta vaan. kaiken muun keskellä. mutta äidit ovat ihmeellisiä. ja jokainen silmukka rakastaa. tarkat raidat on meidän äidillä. ei voisi tulla vahingossa erivärinen viimeinen raita. niinkuin minulla.

minä luulen, että nämä on viivimummon kutomat. sellaisesta kotivärjätystä langasta ehkä. ja joskus ovat mukaani lähteneet kotoa. ehkä minulla alkoi palelu kotireissulla. en muista. sillä näistä minä tiedän, etteivät ole minulle tehdyt. mutta ovat kauniit. niinkuin mummoni oli. vaikka hän yhä muistoissa niin elävänä. minun on puhuttava hänestä imperfektissä. sillä hän on kuollut. syksyllä. sillä samaan aikaan kuin mummo kuoli, minä leikin vaahteranlehdillä pihalla ja ajattelin, että kuolema voi olla kaunis. mummon varpaita ei enää palele.

eikä se tunnu pahalta. sillä niin kaikki läheiset minä otan sydämeni lähelle. toiset ovat kaukana. toiset poissa. ja nämä rakkaat tässä lähelläni, heistä minä tahtoisin pitää hyvää huolta. ehkä mummona minäkin harjoittelen sen villasukan. siihen on vielä onneksi aikaa.

illalla jo väsy tuntuu silmissä

ei arvaisi torstaiksi. vaikka toisaalta onnea niin kovin. monenlaista kaunista ja mukavaa. mutta myös paljon ajattelua ja työtä. itseni pohtimista paljon myös. sillä vaikka olen enemmän toimija ja tekijä, minussa on myös paljon ajatuksia. monesti liikaa ajatuksia.

kerran piirsin taiteidenyössä ennakkoluulumuotokuvia. siis, että ihmiset antoi euron ja minä tein niistä nopean kuvan ja kuvittelin sinne alle sanoilla, että millaista elämää ne elää. niinku harrastaa ja töitä ja perhettä ja luonnetta. ja muistan aina, miten yks mies oli melkein moottoripyöräjengiläinen. ja arvelin sen nuorisotyöntekijäksi. ja sitte se anto käyntikortin. kaupungin kulttuurijohtaja. kyllä me nauroimme.

ja myöhemmin tapasin tämän miehen taidenäyttelyn avajaisissa. ja meitä vieläkin nauratti. ja senkin muistan, että kun nostin katseeni maasta paperipinosta katsoakseni seuraavaa piirrettävää. hänen rakastaan. hämmennyin kauneudesta ja sanoin sen ääneen. ei siinä paljon ehtinyt ajatuksiaan pidätellä. puolessatoista tunnissa yli seitsemänkymmentä kuvaa. mutta kokemus oli naurua. ja farkut eivät meinanneet pysyä jalassa kolikoiden painosta.

lämpö

tasan vuosi sitten. ja tänään meinasin ajella tyttäreni kanssa samaan paikkaan. mutta löysimmekin uuden uimarannan. millaisissahan kuvissa meidän perhe vuodenpäästä? kyllä vuosi on pitkä aika. vaikka meneekin nopeasti. niin paljon aina voi muuttua. niinkuin viimepäivinä on nähty. niinkuin koko elämänajan olemme nähneet, jokainen. 

kaikki on liikkeessä. kaikki muuttuu tahtiansa. ja eritahtisuus luo uusia sävyjä. siksipä mukava maata hiljaa sängyssä muiden nukkuessa. miettiä menneitä ja tulevia. turvallinen lämpö sydämessä.

meri

 

olen katsellut merta useina elämäni vuosina. nuorena se oli läsnä vain syksyistä kevääseen. kesät vietimme järven läheisyydessä. mutta monet nuoruuteni etsivät ajatukset olen saanut silti merenrannalla pohtia. heittää kysymyksiä tuuleen ja antaa liikkuvan veden rauhoittaa levotonta mieltä.

opiskellessani sain myös katsella usein merta. lähempää kuin koskaan. ja aina minulle on löytynyt se kivi. minä en tarvitse merta onnelliseen eloon. minä tarvin merta, kun minun on paha olla. vaikka olen minä onnellisenakin ollut rannoilla monta kertaa. antanut tuulen löyhyttää muutenkin löyhää mieltä. ja hiuksiakin. nauttinut ystävieni seurasta.

tänään ja eilen eksyimme taas rannoille. perheenä se on niin erilaista. en osaa ottaa omaa kivenmurikkaani. en osaa ottaa ajatuksille lepoa samalla lailla. vaikka periaatteessa siihen ei tarvittaisi, kuin ilmoitus. meen ja tuun, ku on mukavampi mieli. mutta tiedänhän senkin. jo tuoksu voi auttaa paljon. niinkuin kerran sisäsuomessa huomasin. enkä vieläkään ole löytänyt vastausta sille hetkelle merituulta. ehkä lähetetty lohtu.

p.s mieltä ja kehoa voi piristää myös nauttimalla kesäjuomia. ja ehkä esteettistä silmääkin. sillä niin ihanasti jäi kerroksittain tämäkin. fantaa-ananansmehua-mansikkasiirappia. iloisia ajatuksia.

ruusunkukkia

kesä. kesäkuu ainakin. ja melkein kolmekymmentä varjossakin. aurinkorasva kaivettu esille. kaipaan merta. mutta en nyt sinne taida kuitenkaan. ehkä katselemaan ihan illalla. jos nukuttais lapset autoon. sillä meri viilentää. ihan kuin tuuli. ja tuuli tuntuu ihanalta pölyttyneellä iholla. ja minä pesen sen pois lämpimällä vedellä. katson, miten lattia allani muuttuu laimeaksi kuralätäköksi.

tänään on ollut onnellisuutta. ja se tekee hyvää. olen miettinyt suuria asioita. menneitäkin muistellut. ennen kesät oli erilaisia. muutettiin aina pois. ja tultiin syksyllä takaisin. oli kesäihmiset ja talvi-ihmiset. eikä koskaan tiennyt millaiseen kylään muutti. paljon oli ehtinyt aina tapahtua vuodenajan kuluessa. silti samaa onnellisuutta koen katsellessani eläimiä kesälaitumilla. nyt minua väsyttää. ruohonleikkuri kaipaisi ulkoiluttajaa. ehkä minä jaksan vielä hetken.