pieniä, sulostuttavia asioita

on olemassa pieniäsuuria asioita. jotka kasvattavat hymyjen määrää. jotka saavat aikaan hyvää mieltä ja kiitollisuutta. sellaisia asioita minä haluan elämääni. haluan raivata niille tilaa. ajatuksille, jotka voisivat olla itsestäänselviä, mutta eivät silti ole. 

minä sain hyvää palvelua. minä sain uskomattoman hyvää palvelua. ihan tavallisessa ruokakaupassa. etsin glögiä. ja se ei kuulunutkaan heidän valikoimiinsa enään. ja he yrittivät tilata pulloja minulle. vain pienen määrän. eikä se onnistunutkaan. niin he etsivät minulle kaupan, mistä saisin. ja kun menin kiittämään. hämmennyimme molemmat. sitten halasimme. tavallisessa ruokakaupassa.

luokseni kokoontui naisia eräänä tavallisena maaantai-iltana. minä tein vain pieniähienoja makuja. konvehtejakin pitkästä aikaa. ystäväni auttoi meitä tilaamaan lempituoksuisiamme kynttilöitä. nyt meillä kotona ruoksujen sekamelska. odottavina lahjoina eteisessä, valkoisessa piknik-korissa.

ystäväperheinemme kokoonnumme vuosittain pyhäinpäivän viettoon. tänävuonna jäin poikien kanssa kotiin. isoveli nosti eilen kuumeen. vaikka minua itkettikin mieheni ja tyttäreni lähtiessä. silti kaunista pitää lähellä lämpöistä lasta. silittää pienoista päätä. kun viikonloppu varattu vain olemiselle. pitkät pyhät. tein ison kattilallisen keittoa. sillä me selviämme. kun vain saisi pieneen suuhun jotakin.

illalla kaivan jouluiset kirjat. nyt jo vaihdoin musiikit niihin, jotka ovat odottaneet aikaansa kaapeissa. kaipaan rauhoittavia mollisointuisia muistoissa aina säilyviä kappaleita. sellaisia, jotka vievät vuosientakaisiin muistoihin. pyrin löytämään ajatuksiani näinä hiljaisina hetkinä. kun molemmat rakkaat unessa.

hitaantuvia ajatuksia

"joskus onnistaa", sanoi peppi neiti rosenblomille, välttyessään hyväntekeväisyyssopan syönniltä. peppi myös sanoo, ettei osaa sanoa ei. kuulin sen vasta menneellä viikolla. ja jotenkin se satutti minua. itse olen elämäni aikana opetellut rajojani. silloin, kun olin väsynyt huomattuani käyttäväni paljon enemmän aikaa toisten hyvinvointiin kuin omaani. enkä tarkoita lapsiani nyt. vaan sellaisia ihmisiä, jotka oppivat keneltä kannattaa pyytää.

ja kai minä vieläkin löydän itseni siitä monesti. halusta miellyttää. olla mukava- sillä onhan niin, että mukaville halutaan olla mukava takaisin. mutta että oppisin erottamaan yhteistoiminnan ja hyötysuhteen eron. joskus nämä asiat ovat selkeitä. ja jokainen joustaa joskus. ei se ole pelottavaa olla tarvitseva välillä. ja sydämestään lahjoitetut hetket. ne antavat itsellekin paljon.

minä olen ollut hieman kiireinen. yhtäkkiä elämässä aikatauluja ja tapaamisia. sattui vain sopivasti samalle viikolla. miellyttäviä asioita. mutta niistäkin voi tulla niin väsyneeksi, että jättää osan jopa väliin. ehkä se on onni, ettei elämässä ilo ja suru ole jaettu tasaisesti kalenteriin. vaan välillä elämä ottaa, välillä antaa. ja niiden vuoropuhelussa voin tarkastella itseäni taas. sillä muuta minulla ei ole kuin itseni. kaikki muu tässä. lainaa tai lahjaa. useasti molempia.

tänään minä aion opetella uusia asioita. minulla on tavoitteita itseni kanssa taas. arkemme kaipaa tasapainottumista. sellaista hitauden hyväksymistä. ja minä olen siinä huono. minä olen sellainen, joka jättää kaikkea kesken. ideoi ja aloittaa. ja sitten pomppaan jo toisaalle. mutta että minä opin vielä. ehkä minä istahdan alas lasten nukahdettua. kirjoitan itselleni kirjeen.

kaukana täydellisestä kuitenkin

oikeastaan elämä on ketju erilaisia sattumia. ei se ole suunnitelma. tai ei se ole selkeä polku. vaikka kuvittelemmekin asioiden johtavan toisiin. yhtä kaikki. se on mielestäni erilaisten sattumien ketju. sellaisten mukavien, muistorikkaiden. ja sitten sellaisten, jotka ehkä haluaisi kuitenkin unohtaa. vaikka aina niistä jotain oppiikin. 

tylsiä hetkiä on ihan liian vähän. sellaisia, ettei mitään tekemistä. ettei mitään mieltä. vaan enempi muttuvia olosuhteita. ja sitten taas vielä muuttuvampia. monta muuttujaa. ei tässä pärjää matikkapäälläni. jos pitäisi kaavaksi kirjoittaa yksikin arkipäivä. jakamista. ja kertomista. liian vähän aikaa kertomiselle kuitenkin. 

ja silti jos pysähtyy. ei siksi että pitäisi. ei siksi, että joku pyytää. vaan koska on ihana pysähtyä tosta vain. katsastella ympärilleen. huomaakin pitävänsä siitä kaikesta. eikä silloin tarvi väkisin muistuttaa itseään siitä, mikä ei toimi. kyllä ne mietteet ja huomiot pitävät huolen itsestään. palautuvat ajatuksiini pyytämättäkin. ja minä. mitä minä ajattelen. kun niin monenmoista taas kokenut. huomaan. hyvin vähän on asioita, joilla oikeasti merkityksiä. jotka oikeasti kannattaa ottaa vakavasti. muille pyrin nauramaan. nyt hymyilen.

horsmat on kauniita

minä muistan kesän.  sehän se hassuinta onkin. ettei se ole missään tapauksessa lempivuodenaikani. mutta mielikuvissa kesä on kaunis. kun unohtaa hien. ja kärpäset. ja kutisevan nenän.

tänään minä olen lajitellut nappeja. muun muassa. mielessä askartelukirppis. pojat nukkuvat. neiti sai muun kyydin kerhoon. kun mies tulee kotiin, aion poiketa hetkeksi kellariin ennen naistenkutsuja. 

olen ehtinyt unelmoimaankin. unelmissa on kesä. sellainen valoisa, värikäs mieli. minun pitäisi lähettää yksi sähköposti. mutta miksi unelmista on niin vaikea tehdä tavoitteita. ottaa niitä ensimmäisiä askeleita.

ja vaikka olen aikonut olla herkkulakossa. söin kahvin kanssa hiljaisuudessa ison muffinin. hymyilyttää sekin. tämä on kuitenkin minun elämäni.

viidestoista päivä

niinkuin elämässä. värit vaihtelevat. silmukka silmukalta rakentuu onni. langankierrot kuin ajatuksia. voi muuttua. voi muuttaa. muuttuu. ajatukset. näkökannat. mielipiteet. ja minä huomaan saaneeni naurusta kiinni jälleen.  väliin vaihtuu tilalle tyytyväisyys. onnellisuus. hyvyys ja syvä rakkaus. väliin värit synkempiä. vaikeampia pukea sanoiksi.

pahaa oloa on niin helppo padota itseensä. mihinpä se purkisi. juoksisiko pimeissä metsissä itsensä uuvuksiin. huutaisiko kaiken pois. helpommin sen nielaisee itseensä. odottaa aikaa, jolloin enemmän itselle tämä elämä taas. pitäisi oppia sanomaan ääneen. heti. ettei kertyisi paha olo. viha. väsymys. pitäisi oppia pyytämään apua.

ja sitten siinä ympärillä yhtäkkiä ystävien joukko. odottavat kunnes kyyneleet vaihtuvat nauruksi taas. ja kun hymyilen elämälle näen senkin. että aina olen symbioottisesta vaiheesta taistellut itseni irti. muistanut itseni taas. ja se tuntuu erityisen hyvältä nyt. kun konkreettisestikin oma paikka laitettu kuntoon. tila, mikä on vain minun. miten onnellinen olenkaan, perheen ainoa, jolla oma huone!

haja-ajattelijan oma soppi

en muista olenko kertonut. että kerran ostin pinssin. se oli järvenpäästä kirpparilta. ja voisin kyllä joskus mennä sinne uudestaan. sama porukkakin kävisi. siinä pinssissä lukee. every mother is a working mother. sitä minä olen monesti ajatellut. että olisihan sitä tässä kotona hommaa. mutta silti sitä tarvitsee jotain henkireikiä. jotain muitakin.

olemme kyllä vähän miettineet. että menisin keväällä töihin. tai aloittaisin työt. tai miten sen ajattelisi. kun eihän minulla mitään paikkaa ole odottamassa. ja sitäkin olen miettinyt. että jos loisin työpaikkani. mutta olisihan se jokatapauksessa vaihtelua. taas näkisi eri valossa nämä kotityöt. mahdollisuuden loikoilla lasten kanssa aamulla. istahtaa sohvalle tai keitellä kahvit. kun ei aikatauluja.

olen siivoillut huonettani jo niin kauan. nyt siellä on pöytäpintaakin vapaana. laatikoissa vielä paljon papereita, joita pitäisi käydä läpi. itsestäänselviä oppeja. oletteko koskaan palanneet alkuopiskeluiden muistiinpanoihin. siitä, jos jostain huomaa. että oppi on tehnyt tehtävänsä. silloin tärkeiltä kuulostaneet asiat ovat itsestäänselviä. 

ja on laatikossa varmaan puoli peräkärryllistä tavaraa, jota en ehdi elämässäni hyödyntämään. pidänkin ensiviikolla pihakirppiksen. askartelutavaraa ja kangasta kiertoon. tilaa hengittää. tuntuu hyvältä ajatella. että syksyiltoina voin hiippailla omaan huoneeseen. voin tehdä siellä salaisuuksia. voin unelmoida siellä tulevasta. niin ihanasti kaikki avoinna. 

se on sitten jännä. että nämä uudet alut ovat aina vaatineet työstöä pään sisällä. sellaista itseensä käpertymistä. vähän kuin ennen synnyttämistä. halua vaipua ajatuksiinsa. nyt kuitenkin tuntuu, että minä olen elossa jälleen. haluan mennä perheen kanssa. haluan löytää yhteisen naurun. huomenna jo me hetkeksi reissussa kaikki. mukava mieli.

alastomat haavat

minä syötän pikkuherraa jatkamaan päiväunia taas. ja katselen ikkunasta, miten vähän keltaista pihallamme olevissa haavoissa enään on. keltaisenharmaata taivasta vasten se kaikki näyttää niin alastomalta. avartaltakin. ja minä mietin elämääni. itseäni. että millaisen matkan olen kulkenut. minne olen menossa.

minne olen kurottanut elämässäni. mistä olen kiitollinen. mitä muuttaisin. ja mitä ehdottomasti haluaisin säilyttää. ja minä alan ajaltella pumpuliaivoja. sitä, miten joskus ei mikään tuntuisi enää miltään. jos en olisi väliin niin täynnä vihaa ja aggressiota. väliin alakuloa ja itkuisuutta. tiedättehän, joskus viikkokausia yläluomissa painoa. ja sitten se tulee itkuna ulos.

ja miten joskus taas en innostuisi niin. että haluaisin kaikkea uutta äkkiä, kerralla. haalin ympärilleni satoja suunnitelmia. onnellisia kohtaamisia ihmisten kanssa. retkiä. kaikkea. sillä sellainen minä olen. niin monesti ääripäiden ihminen. vaikka haluaisin olla keskivertoihminen. haluisin osata laittaa feissiin päivitykseksi valmiita lauseita, miten paljon rakastan ystäviä, äitiä, miestä, siskoja. tiedättehän te ne lauseet. miten aina ja joka hetki kokee tuen ja läsnäolon. mutta aina niissä lauseissa jotain niin kermavaahtoa. en minä ole sellainen.

haluaisin ostaa jonkun tavaran, joka kaikilla muillakin on. joka on sellainen, joka kuuluu haluta juuri nyt. haluaisin harrastaa kaikkea, mitä muutkin. kuulua joukkoon. olla osa massaa. haluaisin lopettaa ajattelemisen ja tunteet. haluaisin masentua, antaa kaiken vastuun joillekin toisille. jotka tekisivät päätökset. haluaisin heittäytyä korkealla olevaan riippukeinuun. katsella sieltä, miten elämä pyörii ilman minuakin. miten koti hoituu ilman minua. miten lapset pärjäävät ihan hyvin.

joskus tämä minun paikkani meinaa puristaa minut kasaan. ja se sattuu. ja se kaikki, millaisia tunteita se minussa herättää. olisi niin paljon helpompaa elää pintaliitoa. nauraa kauniin kahvikupin takaa. ajatella pumpuliaivoilla.

äkkiä se ei muutu kuitenkaan

kokoonnutaan taas ihmiset toreille ja turuille. otetaan useampi kuppi ilmaista kahvia. uskotellaan, että meille kannattaisi sanoa muutama sana. että äänemme olisi lupausten ja kahvikupin hintaisia. vaikka mitä me ilmapalloista. kyllä lapsella voi olla monen puolueen heiluvaiset käsissään. vaikka kaiken sen riepottelun keskellä eläisikin. ne pienet ja jokainen meistä.

joskus oli sentään maailma valloillaan. konstaapeliä pelättiin ja virkamiehiä kunnioitettiin. uskottiin, että kyllä ne pidemmänpäälle meidän etuamme ajaa. kansan etua. ei juuri minun tämänhetkistäni välttämättä. oltiin valmiita odottamaan. yhteiskunta toimisi omaksi parhaakseen. yhteiseksi parhaaksi. 

toisaalta nyt huudetaan minäminäminä. ja silti yhtäaikaa niin moni kokee jäävänsä pois keskiöstä. reunoille. ilman sitä mitä kipeimmin tarvitsisi. tukea. luottamusta. rakkautta. hyväksyntää. oikeutta olla omanlaisensa. vahvuuksineen ja heikkouksineen. oikeutta tuntea kaikenlaisia tunteita. eikä niinkö nyt. että vihan pitää kasvaa sisällä. pelon kanssa pysytellään hiljaa. onnellisuutta ei saa näyttää, ettei muille tulisi kiusaus näyttää kateutta. tavallaan hyväksytään kaikki. mutta ei kuitenkaan mitään.

ja nyt ihmisiä menee ja tulee. vannovat voivansa voittaa maamme tai vähintään kuntamme asiat. välillä uskovat saavansa eeuunsakin taakseen. vaikka valtaa siinä suurin osa kalastaa. pientä hetkeä julkisuudessa. huomiota. hyväksyntää. siellä se konstaapeli makaa kaatuneena. oliko vilppiä, pitikö poliisia potkaista. vai liukastuiko vain. onneksi meripuolueella ankkuri. toivon symbooli. minä toivon, että joku ajaisi kuntia ja kansaa inhimillisyyden äänellä. lupaisi pysyä ihmisenä. ei tavoittelisi mitään ja silti itseään.

etsimässä tietä jota kuljemme

missä olla. missä pysähtyä. missä yöpyä. kenen kanssa. ja kukakohan sitten minäkin itse. hiljaisutta enimmäkseen.  kohtaamisia.  ensimmäistä kertaa lapsi yötä ilman äitiä tai isää. etsimässä yhteistä mieltä. etsimässä yhteistä kieltä.

etsimässä juhlaa arjen keskelle. etsimässä rakkautta. etsimässä syitä nähdä toisessa kaunis. että unohtaisi kiukun. huudon. tyytymättömyyden. halun paeta kokonaan pois. halun jättää koko matka kesken. jakaa lusikat. niinkuin ne sanovat. että välttyisimme kaikelta siltä. että ehtisimme kuulla ilmapiirin. jota hengitämme.

eikä asiat muutu kertaheitolla. mutta että suuntia tarkastaisi. matkakumppanuutta. ja sen voin sanoa. että harvoin minä herään sellaiseen sateeseen. vielä ehkä on toivoa.

keinutan

tämä on minun 460. blogiteksti. niin monta ajatusta olen elämästäni saanut tallentaa. niin monta arjen kaunistuttajaa. arjen kauhistuttajaa olen kokenut. pieniä otoksia niin paljon laajemmasta elämästäni. elämänmakuisia varmasti. mutta vain osa todellisuutta. siitä keskustelin tänään.  miksi kirjoitan. miksi säilön. mitä haluan muistaa. mitä unohtaa.

bloggaaminen on vapaus. ilo. silti joskus siitä koki paineitakin. aluksi. nyt teen kun muistan ja ehdin. ei jatkuvasti mielessä enää. aloitin käsitöiden kanssa. nyt muuttunut olosuhteiden pakosta enemmän vain päiväkirjaksi eletystä. pienistä hetkistä. 

meidän olohuoneessamme on kaksi katosta roikkuvaa. riippukeinu ja keinu. lapset rakastavat roikkua riippukeinussa. heiluvat siinä aamusta iltaan. joskus se menee solmulle. kun hulinaa ja vauhtia muutenkin. sitten katossa on keinu. vauvakeinu oikeastaan. vielä ei meidän nuorin siihen pääse. mutta keskimmäiselle se on mieluisa vankila. vaikka aina halutessaan pääsee kyllä siitä pois. mutta hetken pois jaloista. tekemästä tyhmyyksiä. molemmille iloa tuottava aika.

päivän kysymys

mutta miten säilöä...

että vaikka se jäätyisi välillä. sen voisi yhä sulattaa.

uskallan sanoa, että sattuu

aamusta sitä vielä uskoo voimaan. että se joka päivälle uusi. vaikka väsynein silmin. valvottavien ajatuksien jälkeen. keittää kahvin. paahtoleipä saa päällensä omista omenoista tehtyä omena-kaneli-hilloa. hymy huulilla.

ja kuitenkin matto vedetään säännöllisin väliajoin pois jalkojen alta. otetaan luulot pois. otetaan ilo pois. tai ehkä se onkin, että annetaan ilo pois. takerrutaan väsymiseen. tuskaan. itkuun ja kärsimykseen. niinhän se on isommissakin mittasuhteissa. mässäillään kaikella paskalla. sen sijaan, että etittäis ratkaisuja. 

minä mietin satuttavia ajatuksia. ja välillä melkein jo uskoin hyvään taas. kun makoilimme lasten kanssa sängyllä. katselimme ulos sateeseen. se kävi melkein meditaatiosta. nyt kun katson pihalle. näen tuulessa tanssivat puut. auringon leikin liian pitkän nurmen heiluvissa heinissä. ja kaikesta huolimatta -tai juuri siksi- minä mietin juhlia taas.

silmissä painaa rakastetut hetket

tuntuu että siitä on jo niin kauan. kun tulin äidiksi. ensimmäisen kerran. silloin kaikki oli paljon helpompaa. onnea enimmäkseen. minä opin tuntemaan vauvan. tunsin erilaiset äänet. jaksoin jutella ja selittää. ja maailma ympärilläni kauniina. ihmiset kysyivät, onko se ensimmäinen. olihan sen. ja hymy. minulla ja kysyjällä. äitiyden onni niin helposti jaettavissa. 

näissä kuvissa minä näytän olevani niin syvällä äitiydessä. se oli tärkeintä. oppia ja opetella. ei kirjoista kuitenkaan. rennolla otteella. suurella rakkaudella. täysin lapsen ehdoilla. vaikka paljon sitä samaa nytkin. useampi rakkaudentunnustuksia kaipaava vain. kädet eivät aina riitä. sylit. ja mitä koen ympärillä. 

kun sanon kolmas. ei välttämättä onnitella. kysytään ikäerot. kummastellaan miten jaksan. hammaslääkärikin käskee pitämään huolta itsestään. ei aina hymyillä. ei enää. kolme pientä on liikaa normiyhteiskuntaan. ja jotenkin tuntuu. että yhden kanssa sai valittaa unenpuutetta. kolmen kanssa pitää pärjätä sata kertaa hienommin. vaikka työ monimääräinen.

ja minä. minä olen tajunnut ettei äitiys helppoa enää. hämmennyn väliin osaamattomuudestani. tuntuu, että ensimmäisiä kertoja tämän vauvan kanssa oli. etten tiennyt mitä tehdä. avuttomuus. minä en tunne lapseni ääntelyä alusta asti. minulla ei ole ollut aikaa antaa koko sydäntäni hänelle. jaetun sai hän. vauvasta pitäen. ja nyt sekin itkettää. 

kun katson tuota kuvaa. pieni ensimmäisiä kertoja rinnallani. kasvoissa vielä väsymys raskaan synnytyksen jäljiltä. en voi kieltää itseltäni kyyneleitä. sattuu niin paljon tämä keskeneräisyys. tarve olla hyvä äiti. ja silti epäonnistua niin monesti arjessa. että kun olisin saanut säilöttyä tuota hurmaa. vaikka onhan se. hurmaavassa tyttäressäni. ja poikani. en antaisi heistä kumpaakaan pois.

kohtauspäivä- ei raivokohtauksia tällä kertaa

oli aamu. huonosti nukutun yön jälkeen se hiipi tajuntaani hiljalleen. että ei tässä enempiä nukuta. lapset tarvitsevat aamiaisensa. se on tärkeämpää kuin äidin uni. siksikin niin iloa. että kahvikannussani oli vielä kahvia. kun näin auton ajavan pihaan. kutsumaton -mutta toivottu- vieras saapui. tällaiset yllätykset tuovat aina arkiaamuihin iloa.

ruoan jälkeen hyvästelimme aamuvieraan. lähdimme juhlistamaan tyttäreni ystävän synttäreitä. aluksi sekä neitiä että synttäriherraa vähän ujostutti. mutta pian olivat leikit täydessä tohinassa. ovikello soi useampaan otteeseen. lasten leikkiessä me aikuisetkin saimme seuraa toisistamme. oli ihana vaihtaa muutamia ajatuksia. tällaiset juhlat kruunaavat arkipäivät. iloa. naurua ja laulua. silti arki siinä vierellä. jaettavana. jokaisen kertoa.

pyörähdettyämme muutamilla ovilla saavuimme kotiin. mieheni oli sinne myös saapunut. aloimme kotoilla oikein olan takaa. hän keräsi omppuja. minä keitin omenakanelihilloa ja omppusosessa. ja puhelin soi. saimme vielä illaksi pääkaupungittaren istumaan iltaa kanssamme. syömään öklömakeata omppupiirasta. maistelemaan tuoretta leipää. kyllä se on suuri ilo. että ihmisiä tässä ympärillä. saan heistä niin paljon voimaa. sisältöä. kunpa muistaisin aina sanoa kiitoksen ääneen. kiitoksen siitä, että olette.

vaikka ainaki topi ja tessu ja muitaki muistoja

on päiviä jolloin pääni on raskas. jolloin ajatuksien täysinäisyys. tai unettomuus. painaa päätä alas. ei välttämättä suruun tai muuhun sellaiseen. vaan väsymykseen. sellaiseen ettei jaksa itseään kannatella kuitenkaan. joskus liian monta asiaa. liian monta muistettavaa ja liian monta unohdettua. unohtunutta. vaikka mielessä olleita. minä kyllä ajattelen teitä paljon, rakkaat. kaukanakin olevat.

ja sitten joku pysäyttää. naurattaakin. että minä ihan sumussako taas ollut. elämä mennyt ohi. vaikka elämisestä niin täyttä. ja nostan pääni taas. mutta kuten tiedätte. minulla tukipylväitä pitkin maita ja mantuja. monia, jotka omissa kiireissään usein ajattelevat minua. ei sellaisia rutistushalauksia ku joskus nuorena. ei fyysisesti. mutta täällä arjessa muistan monet hymyt. tiedän, että välitätte. kaikilla meillä sumumme. enkä voi olla odottamatta aikaa. kun ruusukupit. kultareunaiset. ja nauramme taas. kaikki koolla. jollain ihanalla lasiverannalla. (onneksi pienempiä kohtaamisia sattuu jo useasti ennen noita aikoja.) mutta että sitten ei niin kiirettä. mitä nyt että muistaa lääkkeet ja tipat. ikävä teitä.

ufo (ajatus. sillä se lentää)

ollappa rennosti sitä mitä on. vaikka nuhjuinen avaruuspuvussa. on vaan yksi elämä. niin ne kaikki sanoo. mutta kuka oikeasti on. ettei ikinäkoskaanmilloinkaan mieti. tunne noloutta tai häpeää. että elefanttina olo posliinikaupassa. tai rikkaruohona kukkakedolla. en tiedä onko niin. mutta voisin väittää. että tänä aikana enemmän kuin koskaan. materia. ulkokuori. kun kaikilla vara ostaa. olla huoliteltu. ja sitten kaikki hyvyys toissijaista. aliarvostettua. tai uskottavuuden edessä. tiellä.

joskus sitä havahtuu materialismiin. että mitä omalla omistamisellaan ilmentää. ja haluaisinko antaa sittenkin erilaisen kuvan. tai miten voisi olla tästä kaikesta vapaa. omissa ajatuksissaan. ettei loisi toisista mielikuvaa sen perusteella. että sen viimeistellyn kuoren alla voi olla hyvin haavoittunut sydän. että sen isoon ääneen itsestään kailottavan ääni huutaa tyhjyyttä. tai huoleton voi olla vapaa monista paineista. puistonpenkin yksinäinen on voinut juuri viettää elämänsä parhaan hetken. 

sillä kovin paljon me laitamme ihmisiä laatikoihin. tuo tuonne ja tuo tuonne. hän ansaitsee tulla tähän korurasiaan. tuolle riittää rikkinäinen pahvilaatikko. sitä minä mietin kovin tässä blogissani. että oma ääni kuuluisi. se, mitä minä tässä istuessani olen. keskellä elämää.

luuserin tarina

me kaikki saamme saman verran lahjoja syntyessämme. ne voivat vaihdella. toisella on enemmän toista taitoa, mielenkiintoa, mielenlaatua. toisilla taas toista. mutta minä uskon, että jokainen ihminen on tasavertainen. omilla lahjoillaan varustettu. eri aikoina eri lahjat ovat voimakkaammin himoittuja. siksi kateus ja epäreiluuden tunne. mutta että nähdä se omansa.

sitä minä ajattelen. että vanhemmat. kasvattajat. ystävät. lapset. siinä peileinä. että oppisi näkemään omansa. ei vertaaminen ole pahasta. se hahmottaa mitä on. että tuossa asiassa minulla kehittymistä. tässä asiassa loistan. kyllä sisaruksiakin voi vertailla. opettaa näkemään itsensä. mutta että muistaisi verrata samassa asiassa johonkin muuhunkin. ettei luulisi olevan kaikkia vähäisempi. vaan lahjat tulisi mitoitettua.

minä mietin ihmisiä. joilla oli enemmän unelmia kuin rohkeutta. enemmän lahjoja kuin näkökykyä. me pidämme heitä herkästi lahjattomina. laiskoina. miten voisimmekaan paljastaa heille heidän lahjansa! miten voisimmekaan suoda hymyn. toivon. rohkeuden. sillä niin moni meistä piiloutuu massaan. kuolee unelmat sydämessään. sillä ei uskaltanut niitä kertoa. ja sitten on niitäkin. jotka eivät osaa unelmoida. ehkä lapsuuden unelmat nitistetty. käsketty lopettaa turha haaveilu.

olisi ilo vielä kokea oppimisen iloa kuin lapsi. olisi ihana vieläkin saada kannustusta ja tukea. olisi kehittävää kuulla myös, mikä minussa muiden silmissä mättää. aikuisena osaa puntaroida toisten sanomisia. pysyä omanlaisenaan, tai tarvittaessa rohkaista itseä muutokseen. me kaikki tarvitsemme peilejä.

ja että miksikö luuserin tarina. siksi, että mieheni hävisi. vedonlyönnin. töissä. ja niin minä aamusta leipaisin pikkukakkuja. neidin kerhoon mennessä saa koko osaston väki kakkusensa. hän arvioi väärin. niinkuin me kaikki joskus <3

jälkilöylytys

minä kävelin tänään saviset kumpparit jalassa keittiöön. kesken pihahommien. enkä jaksanut riisua niitä minuutin takia. minä sotkin kaksi mattoa. koko lattia oli rapainen. palatessani ulos sanoin miehelleni hankkineen itselleni vähän lisähommia. matto- ja lattiapyykkiä.

vasta sen jälkeen tajusin. että kukaan ei huutanut minulle "et sinä paljon ajattele" tai "olitpa taas järkevä" tai "voisit sinäkin joskus käyttää aivojas" tai "laiskuuttas teetät itselläs lisähommia". ei kukaan moittinut. paitsi ehkä minä itse hieman pään sisällä. jotenkin minua puhutteli tämä oma ajattelemattomuuteni. kun tällaistahan sattuu aina välillä jokaiselle. jokainen meistä sanoo joskus sen sanan. oho.

että miten paljon mukavampi olis kun ei itsekään olis syyllistämässä ja hermoilemassa. nopeasti matot puhdistuivat saunareissulla kylppärin lattialla. pitkävartinen mattoharja. ja tavallaan tienasin itselleni omaa aikaakin. mitenkähän opettaisin siihen muutkin. että omien jälkien korjaaminen voi olla mukavaa. että onhan niitä virheitä. eikä ne niin vakavia. 

mutta kyllähän minä senkin ymmärrän. että pienet lapset. ne niin harvoin joutuvat vastaamaan todella jäljistään. isommat sitten ehkä. mutta että itse vahdittava vieressä. houkuteltava. huijattava. ujutettava. pakotettava. lahjottava. ja uhkailtava. olisihan se hullua. jos me aikuiset olisimme samanlaisia toisillemme. "jos et heti vie roskia. sinulta kyllä jää pyörälenkki tekemättä." tai "jos et laita pyykkejä kuivamaan, saat tyytyä leipomossa pelkkään kahviin." auts. minuun sattui. sattuuko sinuun? :D

matkalla

syyskuu jo. viileät aamut. kylmät illat. minun piti ostaa eilen uusi vaate etten palelisi kävellä. illaksi vaikea pakata tarpeeksi itselleen. kun niin harvoin pimeässä kävelen kuitenkaan. silloin jo kotona ja lämmössä. elämme auringon kanssa samaa rytmiä. kaukana ovat ne vuodet. joissa kosteuden ja kylmyyden tuntu. nukkumaan mennessä.

aamusta minä nousin. ja poikkesin pihakirpparilla. väriä tähän tummanharmaaseen mieleen. vaikka jotenkin ei se väri pääse mieleen saakka. ajatuksen tasolla käy. ja katoaa. mutta silti lasten ilo. kyllä se aina läikähtää itsessäkin. onni. vaikka niin monta keskeneräistä tunnetta minussa. niin itkettävän vaikeaa taas. mutta että nämä mielenmaisemat. minun matkailuani. en kaipaa kauas. en kaipaa lämpöön. itseeni minä kaipaan. olemaan ja oppimaan. mieleni maisemia. korkeampaa kulttuuria. vieläköhän minussa soi.

uskallanko tarttua käteesi

sillä aurinkojahan on vain yksi. tai yksi aurinko meille. muita planeettoja, muita aurinkokuntiakin on. kyllähän me sen tiedämme. lapsuuden oppikouluissa jo kerrottu. mutta silti kuva voi vääristää. näyttää hetken. jolloin niitä olisi enemmän. tai muutenkin. ja taas joskus kun valo jo sammunut. pimeässä yhä näyttää loistavan lamppu. liikkuu silmien mukana. pitäessämme katsetta siinä.

ja miten tästä voimme puhua ääneen. miten voimme sanoa näkevämme niin monta aurinkoa. jos sitä ei aina huomaa. liikkuvassa elämässä. kamera sen tallentaa. se ottaa vain hetken talteen. ei näe kokonaisuutta. ja sitten se siinä keskellä. niin paljon selväreunaisempana kuin se oikea. sädehdintää ja valoa ja lämpöä antava. ja kun sen näyttää toisille. pyrkii selittämään. se muuttuu. ja se minuun sattuu. joskus niin että voisin huutaa. ja silti suu kuin tukittu ja sidottu. vaikenen häpeästä. mutta hiljaa pyydän. näy valo. säteile lämpö.