sade maisemassa

syksy ja kesä. ne molemmat ovat antaneet meille sadetta. silti olen tuntenut enimmäkseen väsymystä. ja vasta sitten onnea. kiitollisuutta. iloa. näissä kuvissa näkyy, että piha keskeneräinen. mutta muuttuu. ensimmäisen kuvan takaa ei näy punainen mökki. joka alemmassa kuvasssa on jo poissa. sen sijaan pihassa sojottavat öljyputkia ja lipputangon torso. vinossa viilettävät pihalamput. voi, kun koittaisi se päivä. edes joskus. että kokisin pihamme kauttaaltaan valmiina. kauniina.

yhdessä olemme enemmän

me emme herää tavanomaiseen aikaan. sillä lapset ehtivät nähdä illalla pimeän ja tähdet. nukahtivat autoon. ja mekin myöhempään hereillä kuin tavallisesti. ihanan riemukas ilta nukutti meitä pitkälle aamuun. eikä kiirehditty hommin. siirryttiin hiljalleen. 

onko ihminen osiensa summa. vai enemmän kuin osiensa summa. on olemassa monenlaisia tieteitä ihmisyydestä. toisistaan poikkeavia. niinkuin me ihmisetkin. ajatuksemme. ja miten erilailla voi ymmärtää jonkin lauseen. miten monella tavalla voi olla erimielinen.

pian alkoikuitenkin moottorisaha soida. pihatyöt edistyä. ja sisälläkin tapahtui. valvoessani pienimmän unta. yhteinen ruokahetki oli mukava. sen jälkeen leipaisin eiliset lahjapuolukat kakuksi. ja kiiruhdimme ulos koko porukalla. piikittelyä. eli ruusujen karsimista. monen monta piikkiä osui minuun. ennenkuin aloin kitkemään heinää ja kantamaan kiviä.

kesken hommien kakku pois uunista. emme meinanneet malttaa lopettaa ollenkaan. lauantaipäivissä on se vika. niitä on liian harvoin! mutta saimme sateen niskaamme ja suuntasimme kahvinkeittoon. pienet polskivat jo kylpyhuoneessa. sauna alkaa olla lämmin. pihalla taas aurinkoinen maisema. mutta pääsimme ainakin sisälle.

tänään iloitsen lämpimästä syyspäivästä. haavoissa lehtien tanssi. musiikki ei kuulu sisälle saakka. mutta minä tiedän sen olevan viimeisiä. eikä haikeita säveliä. vaan riemukkaita. pian heidän mekkonsa värjäytyvät oransseiksi ja punaisiksi ja me. me lisäämme lyhtyjä pihaan.

6 kaatui ja antoi valon tulla

tässä aamussa onni. lapset siinä jaloissa kun touhusin keittiössä. aluksi tuli sellainen olo, että pitäisi töniä kauemmaksi. aina uusi lasti leluja jalkani alla. maltoin mieleni. autoin jakamaan. punainen sulle ja sullekin. ja sitten yhtäkkiä lapset poissa. irtolelut poissa. havahdun ratsukkoon. minun lapseni. jotka eivät yleensä minuuttia pidempään malta pitää itseänsä kiusaamisesta. tuli hyvä olo. tänään minäkin haluan yltää parempaan. luoda kaunista katseltavaa. ylittää itseni.

joka kerta katsoessani ikkunasta hämmästyn. uusi maisema. pihan kaunein puu poissa. mutta tämä avaruus. näin lapseni leikkimässä isolla kivellä. jossa isänsä aikoinaan. hänen isänsä sinne kaivertanut mieheni nimen. paljon muistoja tässä pihassa. ja paljon unelmia. minä perheestämme ainoa. jonka lapsuusleikit eivät tänne yllä. minun kummipoikani. hän kiipesi pienen tammen latvaan. iloa tällaiset kohtaamiset arjessa. ja pian juhlaakin meillä tiedossa. sitä odotan.

hiljentymässä syksyyn

 me pakenimme kotiamme. me pakenimme kodissamme vallitsevia kiukkuja. me pakenimme rantamökkiin. jossa elämä erilaista. laineiden liplatusta. pihakeittiötä. pesuvesi muuripadassa. kädellä kokeillen tehtävä valmiiksi vatiin. hirsien keskellä pimeässä vetelimme hirsiä. vauvakin nukkui ensimmäisen kerran seitsemän tuntia syömättä. "rouville tarjoillaan aamiainen terassille", sanoi tyttöni. he mieheni kanssa kantoivat minulle herkkuleipiä. kahvia.

ja minä en uinut. vaikka lapsena aina asunut tuossa järvessä. minä kyllä vahdin hetkittäin polskivia lapsia. mutta enimmäkseen istuin vauvan kanssa sisällä. ihailin horisontissa veneitä. tuttujen ja tuntemattomien. yritin imeä itseeni sitä rauhallista maisemaa. kun näkee kauas. 

samaan aikaan lapseni tallensivat kuvia ja ääniä lapsuutensa muistoihin. elivät tätä hetkeä. mutta niinkuin me itsestämmekin tiedämme. niin monet asiat syöpyvät meihin. niistä tahdomme pitää kiinni koko elämämme. ammentaa niistä turvallisuutta ja tuttuutta. sitä hyvää, mitä lapsuuspäivät kesäauringossa ovat. eivät aina. mutta niin paljon kikatuttavia hetkiä kuitenkin.

ja näitä kuvia kun katselee. niissä niin paljon samaa kuin omissa muistoissa. vaaleat hiukset. tummunut iho. veden läheisyys. sisarukset. tulee niin mieleen veneilyt sillä pitkällä paatilla. pallogrilli mukana. vene ankkurissa rannan tuntumassa, siitä oli hyvä pompata uimaan. ja palelevana kääriytyä kesämökkivärisiin pyyhkeisiin.hempeämpiin kuin kotisaunassa.

ja tuntomuistot. mutapohjat. heikkilänrannan matto. pitkät kahluurannat. pehmeä hiekka, kuvioitunut pohjastakin. aaltojen liikkeestä. eväsleivät. voi kitalaessa. retkipullon suu. punaisen muovitaskumatin. siinä oli valkoinen korkki. piikikkäät heinät rannoilla. kuivat. ja jos olimmekin autolla, piti jalat pestä ennen autoon nousemista. istuttiin pyyhkeiden päällä. uimapukumärkyys vielä kotiin lähtiessä. viimeiseen asti piti vedessä nauttia.

ja muutenkin. maalaismaisemat. hyljätyt talot. maalit rapisseet. niitä katselimme. ajelimme maaseutuja. haaveilimme jostakin ihanasta kartanosta. vanhasta kyläkoulusta. että olisi tilaa toteuttaa monia unelmia. vaikka etukäteen ikävöimme ystäviämme. malttaisimmeko vielä? että pitäisikö miehen katsella töitä pohjoisemmasta. taloja olikin jo katsellut. huomasin googlettaneen, kun kävin koneella. ja silti se hiljaisuus. ahdistaisiko kuitenkin. että kaikki kaukana. rautakauppakin.

lapset unessa autossa. ainut viileä paikka pahimpina hellepäivinä. tuttu ja turvallinen pesä. paikkakuntien ja ihmisten vaihtuessa ympärillä. pitkät välimatkat. peppi pitkätossun seurassa. ja sen minä kyllä opin, että pitäisi oppia niin paljon. ihmisyyttä. itsensä likoon laittamista. suoruutta. ja silti sitä herkkyyttä ja ystävällisyyttä.

toisista huolehtimista. niinkuin isompi pikkuherra. ottaa pikkuveljeään kiinni kädestä autossa. ja joskus minä suutun siihenkin. kun liian kovasti. kun toinen vielä etsii hellyytensä rajoja. voimakkuuksia. ei pahalla. vaan rakastaen. niin paljon, että toiseen sattuu. ja sitten sattuu meihin kaikkiin. joskus me huudamme väsymystämme. vaikka kuinka rakastamme. ja sitten korjaamme välejämme taas. pyydämme ja annamme anteeksi. matkataan taas paremmalla mielellä.

minä virkkasin. niin paljon kuin ehdin. ja ehdinhän minä välillä. nyt kaikki on vähän keskeneräistä. ja iso säkillinen värienergiaa noudettu mukaan. mattopitäjien parhaat vinkit katseltu. muutama matto aikeissa. sitten kun on aikaa. sillä tätäkin päivää pelkäsin. mies takaisin töissä. mutta rauhallista siltikin. pojat olleet unimaassa. saatu syötyä. isoimmat ulkoilleetkin. taas turhaan huokailin. stressasin. kiukuttelinkin.

minun oli pakko ikuistaa tämä. uskokaa tai älkää. tällainen soma pieni mökki. pietarsaaressa. siinä oli pikkuruinen kampaamo. jos minä en leikkaisi hiuksiani itse, minulla olisi hyvä syy matkustaa pohojanmaalle useammin. tällaisista asioista minä pidän. että jotakin erilaista. ihan omaa. ja sellaisia paikkoja tapasimme monta. me nautimme niistä. edelleenkin muistoissa. niin monta paikkakuntaa kiersimme.

nyt helle. tuulikoneen alla jaksaa jotenkuten. jatkuvasti kylmää vettä juoden. vielä on vauvan vaippa kastunut jatkuvasti. olen juonut tarpeeksi. niinkuin auringonlämpö imeytyy meihin. me pärjäämme taas talven yli. pääsemme kohta syksyn viileneviin iltoihin. pimeitä ne ovatkin jo. täällä kotona, meinaan. minulla niin monta unelmaa syksystä. mutta vielä viivyn näissä aurinkopäivissä.

tämä kuva minulle muistoksi. että on tärkeä katsoa lähelle. mutta nähdä kauas. kyllä minua pohjalainen maisema kiehtoo. se suoruus. ettei salailla. ei rakenneta taloa mutkan taakse. kukkulan toiselle puolelle. vaan niin monesti keskelle peltoa. avoimen mäen päälle. että katsokoot toiset. ei tässä ole mitään salattavaa. sillä vaikka hienotunteisuus onkin hieno asia. minäkin olen sitä hieman oppinut. minä kaipaan useasti sitä suoruutta. avoimuutta. rosoista maisemaa.

puutarhauksia

"haravasta katkesi pii, katkespa toinenkii.." tai sitten ei. mutta jos löytyy oikein hyvän värinen metalliharava. niin eikös se annakin syksyllä sitten erikoisvirtaa. ja leikkimökkiin eksyneen harjan tilalle piti ostamani uusi. sitten vain vähän väriä varteenkin. ja tuli varteenotettavia työkaluja. kelpaa nyt tehdä pihahommia. ja uskaltauduimpas kuvaamaan etuovenkin. ahdistaa koko etuoven seutu. siksi ehkä kuljemmekin kesällä muista ovista. en tiedä, mitä tuolle vasemmalle jäävälle työmaalle tekisin.

on ne vaan nätit. ja kerrassaan edullista DIY:tä. harava ja harja tulivat maksamaan yhteensä 8,50e. siis jos ei lasketa spraylle hintaa. kerta sen olin aiemmin ostanut kellariin. ja sillä olen maalaillut yhtä jos toistakin. tällaiset halvat, pikkuisen tuunattavat asiat saavat minut aina niin hyvälle tuulelle. 

ja kyllä, olin sen verran turhamainen, että ostin kokoa liian pienet käsineet (jotka onnekseni mahtuivat silti ihan hyvin). koska ne olivat niin kauniin väriset. enkä huolinut työrukkasiakaan. näissä oli sentään varoitus, etteivät suojaa kuin hieman:D ehkä minä hyökkään niiden avustamana ylipitkänä kasvavien lubiinien kimppuun jo huomenna, jos helle vähän helpottaa. nyt toivon kaikille kauniinvärisiä unia. (ja jos satutkin poikkeamaan täällä päiväsaikaan, ota ihmeessä day dreams-tuokio itsellesi.)

maanantait voi olla mahtavia

tämä lämpö. halvaannuttaa. ihmetyttää. ja pölyn kanssa yhdessä se kaataa minut petiin. keijukorva leikkii sillä aikaa kameralla. kuvannut sisältäpäin meidän niin talvikuntoista terassia. olemme tähän asti juoneet kahvimme parvekkeella. nauttineet siellä välipalaa. mutta kun lämpö eteläsuunnassa alkaa tuntumaan liialta, siirrymme terassille.

ja niin minä alan pestä vähitellen terassiakin kesäkuntoon. yleensä kesäisin nautimme ainakin päivällisen ulkona. viikonloppuna muitakin ruokia. se on niin ihanaa, saada istua pihalla. jotenkin siihen rauhoittuukin enemmän. mutta sitä ennen aina urakka. pestä kalusteet. lattia. ja se mukavakin osuus. valita kukkia. pitäisi jonain päivänä poiketa nekin hakemassa. pinkkiä pelargoniaa varmaan taaskin.

ja ihmetys tuota ääntä. molemmat lapset talven jäljiltä alkuun vierastavat ruohonleikkurin kovaa meteliä. mutta minusta se kuulostaa niin tutulta. lomalta ja siltä, miltä tuntuukin. kun paita liimaantuu selkään ja jatkuvasti pitää hakea lasillinen vettä. vesipullot eivät taida enää joutua ylähyllylle tiskikaapissa. talvisin niillä on käyttöä lähinnä automatkoilla. jokaisella omanvärisensä. vauvallekin tilasin jo oman. hän saa keltaisen.

lapsista ihmeellistä jättää kenkiä pois. lyhyet hihat. ei hattuakaan aina. vaikka melkein saisi lämmön takia ollakin. haluttaisi virkata pikkuherralle lippis, jossa olisi vielä kuitenkin narut. saa nähdä millaisen keksin. ja keksinkö kuitenkaan. virkkaamiseen ei oikein pääse kesällä niin hyvin kiinni. kädet hiostuvat. ne samat, jotka ovat nyt mummoiholla puunaamisesta. ja kirpparilta löydettyjen emalikattiloiden jynssäämisestä.

ehkä minä tänään valitsen kauneimmat servetit. sitä ennen pesaisen vielä terassin lattian. katan iltapalan pihalle. kasa lättyjä taitaisi kelvata muulle sakille. jotenkin elämänpiiri ihanasti aina laajenee kesäisin. ihan tässä kotosallakin. vaikka mietin minä sitäkin, miten monta tuntia viikossa vie pelkästään nurmenleikkuu. että pääsisi aikapaljon helpommalla, jos vaihtaisi jalkapallokenttäniitystä asfalttiparkkipaikan. se ei kasvaisi solkenaan sotkevaa voikukkaakaan.

juoksua kunnes sänkyyn kaatuu

päivät sellaista tohellusta. ku aamusta asti vauhti päällä koko perheellä. mennään ja juostaan ja touhutaan. olen kyllä nauttinut. viikkoja jo helpompaa ollut tämä kaikki. ihan lahjalta tuntuu itsestäkin. että minäkin taas pystyn jotakin saamaan aikaan. ja jos minä olen kunnossa. minä pulppuan ideoita. ja kun muiden aika ei mene arjen pyörittämiseen, niin se tarkoittaa. että paljon tulee jälkeä. maalia. maalia. siivousta. pesua. jynssäystä. kaikkea mukavaa. kahvilareissujakin.

ja pihallaoloa. melkein aamusta yöhön. aina jos ei sada. lapset nauttineet kyllä hiekkalaatikollla. pikkuherra viipottaa pitkin niittyjä ja metsiä. oppinut juoksemaan. ja sai raukka kyllä totisesti kokemuksella oppia, ettei nokkospuskan läpi kannata kiivetä rinnettä ylös. onneksi "lääkerasva" auttoi. loppui kutinat. mutta että aina pitää sattua kuitenkin.

viimepäivinä minä olen keskittynyt lapsiin enemmän kuin aikoihin. miehelläni on ollut kädet maalissa ja naputukset mielessä. tältä näyttää minun päiväpetini. vanhat rentut siinä levällään päiväkausia. aina ehtiessäni leikkelen ja virkkaan. ja äskettäin siinä istuessani. silmät puoliummessa. rupesin miettimään. että jos unelta pitää varastaa aikaa virkkaamiseen, niin ehkä se sopii siirtää ensiviikkoon. minä taidan tunkea rätit pussiin ja kömpiä peiton alle. mies lähtee kuulemma telaamaan vielä yhden kerroksen sinistä vieraskammarin seinään. kelpaa pian kesätytön tulla.

lenukkatuoli ja muita kansansatuja

olipa kerran kestämätön tuoli. kangas sanoi RÄTS. hyvin kuuluvasti. istuuduttuani siihen. ja paljon voimallisemmin soi kohta nauru. vaikka tavallaan harmitti. oli vasta ostettu. vaikkakin muutaman euron vain maksoimme. mutta kun niin monta asiaa tehdään turhaan. kuljetetaan turhaan. ei niitä ole luotu kestämään. toista ne lapsuuteni raitakankaiset. melkein toivoi jo, että menisivät rikki. kulahtaneet kesämatkoilla mukana. vuodesta toiseen.

ja sitten yhtäkkiä loistoidea. virkkaan tukevan päällisen. ei voi hajota. ja niin virkkasin ihan liian kapean. mieheni ystävällisesti kyselee, toimiikohan. kerta ei saa olla venyvää sorttia. ja minä siinä, että no kapea ehkä, muttei liian pitkä. ja mies saa istua lattialla pian. koekaniini. sillä enpäs ollut ajatellut, että niin kovasti venyisi. (vaikka sain loistoidean riippumatosta. ei tarvitsisi kovin pitkää tehdä, mutta olisi käytössä jo hyvän mittainen).

nyt on sitten purettu ja uudelleentuotettu. onneksi ensiversiota ei tarvinnut kiinasta tänne kuljettaa. tuotekehittely tapahtui talomme sisällä. ja uusi on nyt tarpeeksi leveä. ja ehkä vain reilun 10cm pitkä. ja ensi-istumisella se venyi jo melkein jakkaraksi. painon alla on juurikin sopiva. nyt on vuorossa istumisharjoituksia. ja kun saan varmuutta. teen toisen kaveriksi. muistaakseni romukellarissa tapasin toisenkin rungon. olisihan se somaa istahtaa omille jakkaroillemme kesäöinä auringonlaskuja katsomaan. jos sitä nyt tässä iässä jaksaa valvoa. mutta sen kerron, että parvekkeella virkatessani käki kukkui minulle monta onnellista vuotta lisää.

kerätä lapsuusmuistoja kesästä

palasin tänään ajatuksissani lapsuuteni kesiin. päiviin, joilloin aurinko paistoi. ja opin uusia asioita. nauroin, luotin ja rakastin. vaikka vanhempani varmasti muistavat. etteivät päivät aina oikeasti sellaisia olleet. ja jos ihan totta puhutaan. ei täälläkään. kun katsoin lapsiani. minulla hermot väliin niin kovin kireät. kun miksi ne kengät pitää jättää kaivon kannelle ja juosta sukkasilleen.

meidän parveke on aina lämmin keväisin. siellä on ihana olla. kesällä siellä läkähtyy. aurinko on silloin liian kuuma. ja me siirrymme terassille. oikeastaan se on hauskaa. että on eri ajanviettopaikat eri vuodenajoille. vaikka nykyään parvekekaan ei ole enää parveke. viimekesäisen remontin jäljiltä se on saanut portaat kylkeensä. että kai se on sitten vaan takaterassi. jos totta puhutaan. ja siihen yleensä pyrin.

rakastan näitä vanhan värisiä kuvia. varsinkin tuon pikkuherran viilettäessä kierrätyskeskushousuissaan. ja eemelilippis päässään. jotenkin tuonki rakkaan luonne alkaa paljastua. se taitaa olla sellainen suloinen hönö. tuskin tyhmä kuitenkaan. mutta jotenkin tyhjännauraja silti. ei pyri suorittamaan, olemaan ikäistäänsä vanhemman oloinen, niinkuin siskonsa. tollottaa ja kikattaa.

ja sitä luonnetta on hauska pohtia. jotkut piirteet ärsyttävät itsessä ja lapsissa. usein samat. niinkuin liika kiirehtiminen ja häseltäminen. että sata kertaa ehtii pomppia neiti, ennenku ruoka syöty. ja sitten sitä tajuaa äkkiä laittavansa pyykit kuivariin lasten vielä syödessä. niin moni paha minusta periintyy. eikä se ole aina helppoa. onneksi vastapainona hyväkin. reilu ja rento suhde uuteen. 

ja jos ei tämä pikkumies valloittaisi äitinsä sydäntä, niin olisihan se kumma. miten omia lapsia voi rakastaa niin paljon. se on mielestäni ihan hullua. vaikka ne olis likaisissa vaatteissa. ja räkäisiä. muistan, miten lapsetonna se kaikki vähän kuvotti. toisten "kakaroissa". miten huomasi sen, että kauniissa vaatteissa ja puhtaina ne toisten lapset olivat paljon suloisempia. rakastettavempiakin. vaikka tätä on hävettävää sanoa. mutta ne omat, ja muut läheiset, ei kyllä piiruakaan iletä likaisuus. vaikka puhtaat vaatteet on tietty mukava vaihtaa päälle ja naama pestäkin. ihmeellistä.

arkienkeli

ja aamusta saan kuulla. miten tahtoo enkeliksi. ja lupaan, että jo heti tänään. aamupuuron jälkeen. ja voi sitä iloa. haluta tulla joksikin. ja tullakin. niinkuin itsekin. harvemmin enää tavoitteita kuitenkaan. noin tavoiteltavia. enemmän, että kuinka saisin tuon tehdyksi. ja miten pääsisin iloon kiinni taas. 

ja sen olen totisesti elämässäni oppinut. miten lapset enkeleinä siinä arjessa. pitävät kiinni helpoissa ja yksinkertaisissa asioissa. eivät liikaa mieti, mutta uusista näkökulmista kuitenkin. ja ottavat kaulasta ja sanovat rakastavansa. joskus sata kertaa päivässäkin anteeksi. ja ilo. sitäkään en voi olla ihmettelemättä. siihenkään en voi olla tarttumatta. elämä tässä ja nyt. murheet konkreettisempia. helpommin korjattavissa.

joinakin päivinä toivon niin paljon olevani kuin he. mutta muistan silti, ettei se lapsenakaan helppoa. miten paljon toisten armoilla. vaikka turva siinä samassa. ja tunteet niin kokonaisia. siksi niin satuttavia. nyt isona kaikki tasapaksumpaa, harmaampaa. ilossa tiedämme jo surun soittavan säveliään. eikä kenenkään valinta niin yksiselitteinen enää. eniten sitä toivoo. että saisi ilosta kiinni. joka päivä. kiitollisuudestakin.

sekoilija

meidän saunapoika. ei ole tottunut kireisiin hameisiin. ja kun sai raukka pyyheliinan ympärilleen saunatakin sijaan, niin voi sitä nykytanssiesitystä. olisivat kaivoksilla tanssinopiskelijat kyllä jääneet kakkosiksi mennen tullen. vaikka niitäkin oli kiva seurata. se on keho sitten hassu juttu. taipuu niin monenlaiseen.

kyllä sauna on sitten hyvä keksintö. vaikken jaksanutkaan tänään sinne. aamusuihku riitti minulle. mutta paljon me saunomme. rentoudumme. minä yleensä lötköttelen pitkään ja hartaasti. jalat kohti kattoa. ja silloin kun tuulee, nautin nuorten koivujen tanssista ikkunan takana. ne ovat anorektisen laihoja kuin teinitytöt. eikä niiden jalat tajua, missä päät heiluu.

kyllä minua aamulla nauratti, kun tajusin iltaväsymyksessä sekoilleeni numeroiden kanssa. siis 24500 nyt vasta meni rikki:D eli arvontaa saadaan odottaa muutama päivä vielä. muutenkin eilisen jälkeen taisi sekä lapset olla hieman väsyneitä, sillä avasimme silmämme tähän päivään vasta 10.45. nyt onkin sitten tuntunut ihan vääriltä ajoilta koko päivä. 

p.s oli se maha-asukkikin väsynyt. haukotteli makeasti ultrassa. ihan on isoveljensä näköinen. hieman pidempi leuka vain. ja ehkä oli leuassa kuoppa. taitaa olla minun sukuni näköinen.

aurinkopäivä

lämmintä. uskomattoman lämmintä. kalliolta putoilee jääkimpaleita. soittaen omia säveliään, mahtavia melodioita. kertakaikkiaan. miten tätä vuodenkiertoa ei lakkaa ihmettelemästä. jokainen vuodenaika kuin vanha tuttu. sen ottaa ilolla vieraaksi. pian hyvästelemme lumen kokonaan. meneeköhän viikkoakaan.

iltapalan nautimme parvekkeella ilta-auringon luodessa punaiseen vivahtavia värejään. lapset eivät meinaa pysyä auringon perässä. eivät millään usko iltaa illaksi. kuuden jälkeen saattavat kerjätä, että "mennään jonnekki päiväkahville". ja me hämillämme puhumme pian syövämme iltapalan. kikatuttavaahan se on, että kesällä on aina valoisaa.

mustaherkukka-banaanismoothie

banaani

mustaherkukkaa jäisenä

maustamatonta jugurttia

maitoa

vaniljasokeria

blenderiin ja sekaisin

 

kikatuttavaa pian alkavaa uutta viikkoa kaikille. minä aina ajattelen, että viikon vaihtava yö antaa uudet voimat alkavaan viikkoon. ja jos sunnuntai-iltanakin meitä kikatuttaa, niin ei taida tämänviikon varastokaan kokonaan olla käytetty. huomiselta odotan naisia olohuoneen täydeltä, sillä ajattelimme ystäväni kanssa luopua prototyypeistä, kaapeissa lojuvista käsitöistä ja joulumyyjäisiin väsätyistä torkkupeitteistä. odotan innolla jo. tervetuloa.