kotiruokaa

 

minulle on tärkeä leipoa itse. jos saamme vieraita. tai muutenkin ollessamme kotona. minusta on mukava tietää. että tarjottavien ainesosat ovat selkeitä ja yksinkertaisia. että minun tarjoamassani ruoassa ei ole lisäaineita, joista en ymmärrä. tottakai mekin syömme väliin valmiita ruokia. enkä ole niinkutsuttu luomu- tai lähiruokaihminen. siis sellainen, että se olisi aina tavoite. tarkoitan vain reilusti kotiruokaa. enimmäkseen raaka-aineista. monesti kyllä pakastekasviksia. joiden ravintoarvojen olen muuten kuullut olevan paremmat kuin monien talvivihannesten kaupoissa.

  

meidän kylällä asuu saksalainen mies. joka leipoo todella hyviä leipiä. olen ostanut häneltä joulupöytäämme saaristolaisleipää, jossa on puolukkaa. meillä oli taannoin tupperikutsut. ja se täti opetti leipomaan saaristolaisleipää itse. sehän olikin helppoa. ja eilisen perusteella voin sanoa osaavani sen nyt. pitää vielä kokeilla puolukkaversiota. vaikka toisaalta. jouluna on ihana hakea se leipä joulutoriltakin. (kyllä jouluakin voi jo miettiä. hain jo adventtikynttilät ikealta..) mutta tehdäksesi itse tätä maittavaa leipää, annan toki ohjeen. joka ei siis ole omani.

 

SAARISTOLAISLEIPÄ (3kpl)

1 litra piimää (lämmitä kädenlämpöiseksi mikrossa)

1½  palaa hiivaa (minä käytin kuivahiivaa)

3 dl kaljamaltaita

3 dl ruisjauhoa

3 dl vehnälesettä

9 dl vehnäjauhoa
4 tl suolaa

3 dl siirappia

sekoita piimä ja hiiva keskenään. paitsi jos käytät kuivahiivaa, sekoita se kaikkien muiden kuivien aineiden keskelle. sitten sekoita piimään. lisää siirappi. jaa 3 leipävuokaan. anna kohota liinan alla, kunnes taas muistat niiden läsnäolon.

uuni 175 astetta. paista ensin 20min. sitten lisää päälle folio tai silikoonileivinalusta. ja jatka paistamista vielä 50min. ota pois uunista. anna jähtyä vuoassa. itse irrotin vasta aamulla, olivat liinan alla yön yli. säilyy parikin viikkoa jääkaapissa. voi myös pakastaa. todella todella hyvää. 

nyt uunissa jo toisenlaiset vuokaleivät. tietää, että on syksy. kun tekee mieli leipäkin leipoa itse.

onnellista syyspäivää, te kaikki.

luuserin tarina

me kaikki saamme saman verran lahjoja syntyessämme. ne voivat vaihdella. toisella on enemmän toista taitoa, mielenkiintoa, mielenlaatua. toisilla taas toista. mutta minä uskon, että jokainen ihminen on tasavertainen. omilla lahjoillaan varustettu. eri aikoina eri lahjat ovat voimakkaammin himoittuja. siksi kateus ja epäreiluuden tunne. mutta että nähdä se omansa.

sitä minä ajattelen. että vanhemmat. kasvattajat. ystävät. lapset. siinä peileinä. että oppisi näkemään omansa. ei vertaaminen ole pahasta. se hahmottaa mitä on. että tuossa asiassa minulla kehittymistä. tässä asiassa loistan. kyllä sisaruksiakin voi vertailla. opettaa näkemään itsensä. mutta että muistaisi verrata samassa asiassa johonkin muuhunkin. ettei luulisi olevan kaikkia vähäisempi. vaan lahjat tulisi mitoitettua.

minä mietin ihmisiä. joilla oli enemmän unelmia kuin rohkeutta. enemmän lahjoja kuin näkökykyä. me pidämme heitä herkästi lahjattomina. laiskoina. miten voisimmekaan paljastaa heille heidän lahjansa! miten voisimmekaan suoda hymyn. toivon. rohkeuden. sillä niin moni meistä piiloutuu massaan. kuolee unelmat sydämessään. sillä ei uskaltanut niitä kertoa. ja sitten on niitäkin. jotka eivät osaa unelmoida. ehkä lapsuuden unelmat nitistetty. käsketty lopettaa turha haaveilu.

olisi ilo vielä kokea oppimisen iloa kuin lapsi. olisi ihana vieläkin saada kannustusta ja tukea. olisi kehittävää kuulla myös, mikä minussa muiden silmissä mättää. aikuisena osaa puntaroida toisten sanomisia. pysyä omanlaisenaan, tai tarvittaessa rohkaista itseä muutokseen. me kaikki tarvitsemme peilejä.

ja että miksikö luuserin tarina. siksi, että mieheni hävisi. vedonlyönnin. töissä. ja niin minä aamusta leipaisin pikkukakkuja. neidin kerhoon mennessä saa koko osaston väki kakkusensa. hän arvioi väärin. niinkuin me kaikki joskus <3

pöllöilyä donitseilla

"se näyttää ihan pöllöltä", sanoo tyttäreni laittaessaan kaupan valmisdonitseja pullalautaselle. minä pilkon samalla maitosuklaata. mummu toi meille herkkuja. ja ajattelin fiksuna naisena houkutella tyttäreni kanssani hieman koristelemaan niitä. kerta pelkäsi pihalla ruohonleikkurin ääntä. ja pakkohan tuo niitty on taltuttaa. taas.

minun pöllöilyni oli sulaan valkosuklaaseen lisätty nestemäinen väriaine. sehän veti suklaan ihan jankiksi. ja kaiken muun lisäksi valkoiset olisivat olleetkin kauniimpia. vähän harmittaa ja kiukuttaa. mutta näin kuumalla ei viitsi pitkään kiukutella. muutenkin hiki. siksi huudan tyttäreni laittamaan tuulikoneen päälle. täällä viilentyy jo. palaneet hermot ja huoneilma.

pala kakkua, ja vähän lisää, vielä vähän. ja vielä kerran.

sitruunatorttupäivä. sillä sainhan kylään -vaikkakin pikaisesti- ystävän, joka on syntynyt yhdeksän päivää minun jälkeeni. hän kutsuu minua ensimmäiseksi ystäväkseen. lupasin näyttää tyttärelleni kuvan hänestä, joka tulisi kylään. näytin kuvan, jossa olemme yhdessä, ehkä vuodenikäisinä, pinnasängyssä. olemme molemmat vanhentuneet kauniisti noista ajoista.

tänään oli muutenkin hyvä päivä. käytin vauvan neuvolassa napakontrollissa. se oli oikein kaunis. en jaksanut antaa punnita vauvaa. oli jo viikonikäisenä ylittänyt syntymäpainonsa, odottakoon seuraavaa neuvolaa. itseni toki punnitsin. neuvolan vaaka ei valehtele. se sanoi, että nyt on jo vauvan ja istukan paino hävinnyt minusta. lapsivesimäärä lienee sama kuin rintamaidon:D

illalla juhlimme mieheni suvun kesken anoppiani. voi sitä iloista puhensorinaa. eri huoneisiin syntyviä, muuttuvia kuppikuntia. lasten riemua. valokuviin sovittautumista. kakkuja, grilliherkkuja. ajatusten vaihtamisia. lauluakin. kielten sekamelskaa. suomea. ruotsia. englantia. mitäköhän kieliä puhutaan minun vanhetessa suvussani. moneenkohan maahan lapseni ja lapsenlapseni levittäytyvät. sillä maailma pienenee, välimatkat lyhenee. kaiken kehityksen keskellä.

kotimaista lähiruokaa

ikiaikainen perinne. jo vuosisatoja ovat suvumme naiset kovettuneilla käsillään pidelleet puikulakaulinta taatakseen perheilleen ravitsevat ja herkulliset lähiruoat. lähes omin käsin on ruis revitty pelloista. (melkein riisikin). jauhettu väsynein käsin lasten nukkuessa. tai sitten ei ollenkaan näin.

ei ihan. sillä nyt saimme idean kesätytölle suomalaisuuttamme opettaa tätäkin kautta. sillä hän tiesi karjalanpiirakat ennestään. kaipasi niiden makua. lupasin että kokeilemme yhdessä. mutta hän innostuikin niin, että minä vain keittelin eilen puuron ja tänään väsäsin taikinan. tein muistaakseni 2 itse. sitten keskityin munavoin tekemiseen.

ja mietin tässä sitäkin. että olenkohan koskaan näiden kolmen vuoden aikana, mitä olemme täällä asuneet. että olenko kertaakaan saanut aikaiseksi tehdä itse. sillä niin paljon maittavampia ovat nämä oman käden tuotteet, kuin markettien pakastealtaiset.  mitä teille on suomalaisuus? mitä makuja, tapoja? (ja sen muuten sanon, että turhaan häpeilemme kansaamme tuulipukukansaksi. tänään olen kuullut ylistäviä kommentteja suomalaisten tyylikkyydestä. siitä, miten tärkeää on pukeutuminen. yllätti.)

jotain keltaista, jotain pinkkiä

aamutuimaan sain ilahduttavan tekstiviestin. mekkotehtaan kirja oli saapunut postiin. kävin sitä kirjakaupassa koskettelemassa, mutta melkein kympin edullisemmin sen tilasi nettikirjakaupasta. ja tänään se sitten tuli. pikkuherra on unilla. neiti lähti mummon kanssa leikkipuistoon. nyt alkaa minun aikani herkullisten kuvien mukana. ja ehkä sitruunapipareita kohtuuden rajoissa mutustellen samalla!

illalla läksimme koko perhe ajelulle. kävimme hakemassa muutamia kukkia. tänään mies vielä uurastaa ja laittaa hyötyviljelmät loppuun. tuskin maltan odottaa oman maan salaatteja. tämän korin sain ystävältäni tummanruskeana vuosia sitten. siinä oli kauniita kaalikukkia. nyt neiti halusi siitä mieluiten keltaisen. minä vähän ajattelin valkoista tai pinkkiä. mutta oikeastaan se on näin ihan hauska. alapuolella oleva "ankea" roikkuruukku oli vielä ennen eilistä harmaa.

mutta että säästyisi tämä joululehdestä tuunattu pipariohje, kesäisempänä versiona. niin tässä se on. illalla lasten nukkumaan mennessä tekaisin taikinan. ja aamu-ulkoilun aikaan paistelin.

sitruunapiparit

1 sitruunan kuori raastettuna

½ sitruunan mehu

1dl sokeria

1dl siirappia

125g voita/margariinia

1 muna

 2 tl vaniljasokeria

1tl soodaa

4½dl vehnäjauhoja 

1. kattilaan laitetaan kuoriraaste, sokeri ja siirappi. annetaan kiehahtaa. lisätään sitruunan mehu.
2. otetaan pois hellalta. laitetaan voi sekaan, annetaan sen sulaessaan jäähdyttää siirappiseos.
3. sekoitetaan kuivat aineet keskenään jäähtymistä odotellessa. sitten laitetaan ensin muna taikinaan, sekoitellaan. ja lopuksi kuivat aineet.
4. yön yli jääkaappiin. aamusta taikina muokataan pötköiksi. leikellään ja tehdään palloiksi. laitetaan uunipellille, jossa painellaan epämääräisiksi kekseiksi. (viitseliäämpi kaulinnee ja ottanee muotilla mukavia kuvia)
5. paistetaan 200 asteessa reipas 5minuuttia. jäähdytetään ja nautitaan.
6. jos kotona olisi sitä valkosuklaata, niin kuorrutettaisiin. ja ehkä sitruunankuoriraastetta vähän päälle kans.

ei pöllömpää

halki, poikki ja pinoon!

ihastuttavaa kerrassaan. että tänään oli niin hyvä päivä. että kieltäydyin jopa aikuisten naisten saunomisesta ja herkuttelusta. koska tässä päivässä oli ollut jo kyllin. ja minä olen väsynyt. kaipaan pitkiä yöunia. kaipaan käpertymistä pehmeän peittoni alle. ja ehkä muutaman luvun jotain kirjaa. jos silmät jaksavat pysyä auki. 

yksityiskohta maalauksestani ystävälle

aamusta säntäsimme kirpparille. ja mukavia tavaroita suorastaan pomppi syliini. niin että rahat loppuivat heti. ja pankkiautomaatti olisi ollut kaukana. mutta sain tuttavaltani lainattua hieman. kiirehdin pois, koska tajusin minulla olevan ahmimispäivä. ja talomme muutenkin pullistelee. pitäisi oppia luopumaan niin paljosta. jaksaa harrastaa kirpparipöytiä myös myyntipuolelta. nettikirppailua olen harrastanut. mutta sielläkin on se vaara, että löytää jotain mukavaa myös kotiintulevaksi.

namskis!

mieheni maalatessa eteistä yritin pitää lapsille showta pystyssä keittiössä. tiedättehän, miten ihanaa on katsoa, kun muut tekee. paitsi lapsista. mutta saimme silti leivottua peltileipää ja piirasta. lapset söivät ruokaa odotellessaan desikaupalla suolakaloja. tietysti sitten paljon vettä päälle. niinpä ruoka-aikana ei ollut nälkä ja väsy kuin minulla! mutta tärkeintä, että eteinen alkaa olla listotusta vaille valmis. ehkä ensiviikolla siellä loppuu naputtelu. ihanaa. juhannuksen tienoilla tulevat uudet ovetkin. sitten kelpaa kulkea sisään ja ulos jatkuvasti.

peltileipä

(valintatalon kassalla myytävästä vihkosesta ohje)

1/2 l piimää kädenlämpöisenä

50 g hiivaa murennetaan siihen

sekoitetaan loput ainekset keskenään, sitten piimän joukkoon

3dl vehnäjauhoa

2dl ruisjauhoa

2dl kauraleseitä (laitoin hiutaleita, ku leseet loppu)

suolaa

sokeria

20min annetaan kohota uunipellillä 

päälle ripottelin kurpitsansiemeniä

225 astetta, noin vartti

rakkausruokaa

"vilpittömintä rakkautta on rakkaus ruokaan!", luin joskus jostakin. ja olen kyllä ahmattina sen monta kertaa todennut aikalailla osuvaksi lauseeksi. joskus tuntuu, että ruoan kautta on myös helppo tapa osoittaa rakkautta. laittaa vähän parempaa ruokaa, kun haluaa hemmotella perhettä. kun haluaa, että hetken pidempään viipyisimme yhtä aikaa pöydässä. 

minä olen aivan unohtanut leipomisen. en muista, milloin viimeksi olisin mitään leiponut. kun en itse syö, niin en muista muitakaan. ja siksikin oli kiva pikkuherran päiväunien aikaan leipaista. toki idea ei ollut omani, keijukorva halusi leipoa suklaamuffineita. mukavasti kohosivat, vaikkemme käyttäneet edes sähkövatkainta. tuo meidän kikattava herra kun on niin kovin herkkäuninen. siellä ne nyt leikkii kahvilaa. kikattelevat.

talven iloja

minä pidän talvesta. minulla on uudet luistimet. ja ajatuksissani olen ne useita kertoja jo pukenut jalkoihini. ja liidellyt vapaana ja kevyenä kuin lapsena. posket punaisina. ja pitänyt taukoa höyryävän kupin äärellä. maistellut marjaista mehua. sillä vaikka lapsena inhosin hiihtoa, rakastin luistella. vaikka viimevuosina olen enemmän ollut suksilla kuin luistimilla.

tänään minun teki mieleni leipoa runebergintorttua kotivinkin innoittamana. ja tunnetustihan leipomisinto tulee päivinä, jolloin kauppareissusta on aikaa. eikä tarvittavia aineita ole. niinkuin vaikka mantelijauheita ja sellaisia. no, laitoin ison kasan pähkinöitä blenderiin rikkoutumaan. ja pipareita. maustoin taikinan karvasmanteliöljyllä.ja melkein väitän, että tuli parhaita ikinä.

ikkunan takana talvi. tuntuu hassulta, että se tuli sittenkin. peitti allensa syksyn tekemättömät työt. ja niin kovin paljon lelujakin. ei voi sanoa, etteikö luonto olisi antanut kerrankin tarpeeksi aikaa. mutta näillä mennään. nauretaan sitten keväällä, kun piha värikäs ilman kukkiakin. mutta sitä ennen, talvisia pieniä retkiä. ehkä kaakaotakin joskus. tummasta suklaasta keitettyä. hymyileviä lapsia ja aikuisia. onnenhetkiä.

sekavuussoitto

ihana syyspäivä. aamusta lötköttelimme vielä pikkuherran kanssa sängyssä. keijukorva on vihdoin oppinut menemään omaan huoneeseensa leikkimään. se tuntui helpottavalta. niinkuin sekin, että saatan käydä jo suihkussa lasten leikkiessä keijukorvan huoneessa. sinänsä äitiys on nyt helpompaa kuin koskaan. tai ehkä ensikuukauden olivat helpompia. vaikka olin kipeä, niin oli vain se pieni nyytti vieressä.

aamulla luimme eppu nuotion runoja. tulin hyvälle tuulelle, kun neiti kiitti jokaisen runon jälkeen. hän taisi todella nauttia. sen jälkeen musisoimme yhdessä. soittelin lapsille huuliharppua. aina tuli uusi toive. sitten kaikilla oli soittimet ja niin edelleen. joistakin päivistä jaksaa nauttia. tulee tuollaisia hyviä hetkiä. ja kohta taas pyöreä pöytä täynnä lounastajia. ja vieraita tässä on pyörinyt aamusta iltaan. ihanaahan se on. ihmiset siinä ympärillä,

iltavieraille tekaisin paria piirasta. suolaiseen laitoin vuohenjuustoa, tonnikalaa ja sipulia. makeassa herkuttelimme pähkinäisenmuropohjan päälle heitellyillä mustikoilla ja mansikoilla. minun tarvitsi vain leipoa. kahvit ja tarjottavat olivat hyppineet pöytään melkein itsestään minun ollessa seuraneitinä. tällainen flow jos olisi päivästä toiseen, minulta voisi kadota maa jalkojeni alta. yritän silti saada sitä kevyttä mieltä siirrettyä arkihuoliin. aamulla alkaa pihakirppis. nyt unikuviin.

leipää ja levollisuutta

minä laitoin aamulla päälleni mustan leivänleivontaessun. tein taikinaa. hitaasti. ja se ei ollut mitään muodikasta hidastelua. se oli kahden rakkaan lapsen raivostuttavaa keskeyttämistä. tiedättehän, kun sata kertaa nostaa leivänkannikan syöttötuolilaiselle. ja toinen opettelee vasta avaruudellista hahmottamista. nauttii nähdä, miten tavara putoaa ja nostetaan. ei niin pienelle vielä voi sanoa, ettei ruoalla leikitä.

ja kerrankin minä sitten sain leivän säilytettyä korkeana. toki vain ensimmäisen kolmesta. muut ehtivät venyä pelleillänsä. mutta ensikerralla tiedän taas yhden kikan lisää. muotoilen yhden leivän taikinasta aina edellisen puhahdettua uuniin.

illalla lähden kuiskuttamaan pikkuvauvan korvaan "tervetuloa maailmaan, pikkuinen". ensimmäistä kertaa menen illaksi toiselle paikkakunnalle pikkuherran aikoihin. suunnilleen tämän saman 9kk oli neitikin, kun lähdin illaksi helsinkiin joulukonserttiin. ja koko matkan itkin bussissa. ei se ollut sellaista, etteikö lapsi pärjäis isänsä kanssa. vaan sellaista helpotusta, että on hetken irti. ja sitä, että tajuaa rakkautensa määrän.

karhuja ja karkkikakkua

kakku, jonka veljeni pojat koristelivat. se kuvastaa näitä viimeisiä kesälomapäiviä. leivottu suunnittelematta. laitettu aineksia, joita kaapeissa. ja koristeltu, sanoisinko, yltäkylläisesti. täydesti. sellaisia nämä päivät. täynnä toinen toistaan makeampia makuja. melkein voisi väittää, jälkiruokaa jälkiruoan perään. 

käytiinhän me korkeasaaressakin. herkkää katsottavaa oli katsella imettävää karhua. siihen se "poikanen" tönäs äitinsä hereille. kuumissaan se hitaasti nousi  istumaan. nojaili vilvoittavaan seinään, kuin huokaisten. viimesetkin voimat annan lapselleni. ja isopikkukarhu lutkutti pitkään. ja sitten kellahti nukkumaan. ja äitikarhukin. voi meitä äitejä ja lapsia!

meidän karhutyttö. virtaa täysi. juoksee ja hyppii. ehtii ja kiipeää. pomppaa kengät jalassa lätäkköön ja iloitsee siitä, ettei sukat kastuneet. ei nimittäin ollu sukkia. nauttii serkkupoikien seurasta. opettaa miten ruusun lehti on basilikaa. sellaisia pieniä ilotuokiota. omilta ja melkeinomilta pikkuihanoilta.

ja pikkuherra sai toisen hampaan. sellaisia mukavia etappeja. kikatusta ja kinuamista. tasapainossa, niinkuin pitää. sadepäivät parhaita. ja jotenkin mukava saada hänelle ensikokemuksia tuottaa mielimuistoihin. retkiä ja meressäistumista. makuja ja ääniä. vauhtia ja kutitusta. tulkoon arki. me pärjäämme kyllä!

aikainen kana

kaikki vanhemmat taitavat tietää aamut. kun lapsi herää aikaisin. ja ennenkuin sen saa jatkamaan unia, on omat unet niin pahasti karanneet. että nukkuminen ei luonnistu. ja herääminen on auttamattomasti edessä. meillä oli sellainen aamu. ajattelin ottaa pikkuherran kanssani kävelylle, että nukahtaisi uudestaan. mutta hän nukahtikin pukiessani itseäni. siispä karkasin luontoon ihan yksinäni.

vaikka melkein tunnin tarvoin. kuuntelin lintuja. katselin hymyileviä motoristeja. ihmettelin kukkia. suunnittelin asuntomessualuetta kotinurkille. vaikkei niitä oikeasti ole tulossakaan. ja palatessani muut vielä nukkuivat. aloin leipoa aamupalaksi suolaista piirakkaa. ku kerran tänään menen katsomaan pientä keltaista kukkaa. ja tein kuitenkin tuliaseksi toisen. sitten ettei lounas olisi liian pian. pyöräytin suklaakakkua. siellä se vielä uunissa kohoaa. saa nähdä mitä tulee. ja kala perunasipulisekoituspedillä odottaa uuniin pääsemistään.

 

tuntuupas tehokkaalta aamulta. sellaiselta, että paljon on ehtinyt. ja samalla siinä nauttinut rauhallisista minuuteista. ei kiire mihinkään. hitaasti ja ripeästi yhtä aikaa touhuta. nyt taidan olla kauneusunien tarpeessa- herään, kun ruoka valmista. kauniita kauneusunia kaikille. sunnuntaina saa ihanasti levätä.

kakuton kakkupäivä

ennen uunia

ystäväni on houkutellut minut kanssaan kakkupäivänviettoon. se tarkoittaa, että herkkuja saa vain syödä kerran viikossa. yhtenä päivänä niin paljon kuin jaksaa. ja joskus se menee överiksi. eikä muista nauttiakaan kuin ensimmäisestä suupalasta. pitäisi lisätä siihen, että yhtenä päivänä vain niin kauan, kun muistaa nauttia. yleensä se kakkupäivä on meidän talossa ollut perjantai. mutta elättelen toivoa sunnuntaiaamun herkuista, niin pidättäydyn kakuista tänään.

jälkeen uunin

sittenpäs tekaisin tällaisen piiraan kotiväelleni. sillä heitähän ei saisi hetkauttaa mun sopimukset. ja kun minulla on muutenkin niin huono huumorintaju, niin ajattelin laittaa ennen ja jälkeen uunissakäymisen tästä kuvat. ku kaikissa laihdutus- ja hampaanvalkaisukuvissakin aina on.

omenasuklaapiiras

pari munaa ja parisen desiä sokeria sekoiteaan keskenään

ehkä desi perunajauhoja, pari teelusikkaa leivinjauhetta, ehkä ruokalusikallinen vaniljasokeria,

pari ruokalusikkaa kaakaojauhetta ja muutama desi jauhoja sekoitetaan ja lisätään sinne.

sitte sulatetaan ehkä 100g rasvaa ja laitetaan sekaan

ja omppumehua niin kauan, että taikina on sopivaa levitettäväksi.

syksyllä omppupuusta poimutut, paloitellut ja pakastetut ompunpalat siihen päälle.

tuoreetki käy.

uuniin parisataa astetta ja reipas puolituntinen

ja sitten kaupan kinuskikastiketta pursotetaan kuumalle

että se leviää kunnolla ja imeytyyki.

annetaan jäähtyä ja katotaanku muut syö.

"hundreds and thousands"

elämäni on viime päivinä ollut todella väsyttävää. olen miettinyt paljon. liikaa ehkä. mutta se on ominaista minulle. että ensin kerään ajateltavaa. sitten olen liian täynnä. ja yhtäkkiä koen itseni niin kovin tyhjäksi. enään en säikähdä jokaista romahtamista. niitä tulee. kun mieli on liian toiveita täysi. ideoita pulppuaa. ja aikaa ei ole. tai se kuluu muihin -vaikkakin ehkä tärkeämpiin- asioihin. ja se satuttaa sisältä silti.

mutta minulla on mahtava tukijoukko ympärillä. ihania ystäviä. yksi ihana lupasi tänään tulla piristämään. saapuikin virkkuukoukun kanssa! aina yhtä ihanaa saada virkkaavia ystäviä. joskohan huomenna saisin jo joitain tuotoksiakin näkyville! mutta leipominenhan sitten mukavasti sopikin kakkupäivälle....hommiin siis!

apurini ansioista en enään ihmettele miksi britit ovat valinneet nomparelleille niin ihanan käsitteen.. ( "hundreds and thousands") lattialle ne levähtävät aika hienosti.. välillä leipominen tapahtui meidän kaikkien huutaessa. mutta ennenkuin ehtivät uuniin, oltiin taas kaikki kavereita. tässä talossa ei kyllä suukkoja eikä huutoja säästellä. sitä olisi ehkä mukava oppia. harmoniaa.

kyllä minä taidan nainen olla. ku noin kauniina vielä naiseuden ruusut. viikonloppuiloa. 

pitäkää tekin itsestänne ja läheisistänne huolta. minä ainakin aion.

kotiarkea

joululahjakirja on ollut ahkerasti selailussa

niin se vain tuli arki takaisin. vaikkakin kauniimpana kuin aikoihin. mukavan reissun jälkeen oli ihana palata kotiin. pihassa kynttilät. sisällä puhdasta ja rauhaisaa. jutella uneen asti mietintöjä. jakaa poissaolon tunnit.

että oppisin hiivan laittamaan kylmään veteen

palata arkeen. ottaa vastaan samat tehtävät. samat rutiinit. sama tuttu perhe. nähdä jokaisen kohtaamisen ihanuus jälleen kerran. pikkuveli ja pikkusisko aamutuimaan vierekkäin loikoillen sängyssä. puristaen kädet yhteen. suukot. näyttää taas kauniimmalta hetken.

koti, paikka jossa riitän

leivät leivottu yhdessä. neidistä on muotoutumassa hyvä apu. kun innokkuus saadaan vain kanavoitua oikein. viimeinen leipä vielä uunissa. sitten on ruisleipälasagnen vuoro. pian taas koko perhe pöydän ääressä. illaksi jos tästä malttais hetkeksi irrota ystävän luokse neulepiiriin. kahvipannuni tarvitsisi uuden villatakin.

tuletkos joskus kahville. jaetaan arkea.

perjantait on kakkupäiviä

eiliset eväsrakentelut saivat minut aivan innostumaan. tein illasta vielä muffinin puolivalmiiksi. aamulla sitten täytteet sisään. en vielä tiedä, laittaisinko tähän helmiä vähän strösseleiksi. naurattaa vain tämä kuva, ku ikean muovinen jäätelökippo näyttää ihan pesuvadilta. kätevästi laitoin muovisen ympyrän pohjaan, siis sisäpuolelle ennen vanua. näin muffini säilyttää muotonsa ja pysyy myös ilman "pesuvatia" pystyssä. näytti vain tuossa astiassa niin kauniilta livenä. no, kuvat kertoo aina omaa tarinaansa.

niin kakkupäivä. kysyin keijukorvalta aamutuimaan, että mitä tehtäisiin. ajattelin lähinnä, että luettais lumiukkokirjaa (se lelukirja, joka tulee ennen joulua ja jonka kannessa on lumiukko), joka on suosikkikirja. sieltä etsitään aina robotti, lentokone, helikopteri ja saha. sekä hello kitty, jolla on sukelluslasit päässä. sen kohdalla kuuluu sanoa "silmälasit, ei tartte pelätä". siis keijukorva sanoo. joskus etsitään myös leluja, joita on mummun luona.

ei sitten luettu lumiukkokirjaa. eikä tehty legoista mitään. vaan neiti vastasi "leivotaan. kakku." no ei se sitten auttanut muu, herkkusuu on helppo houkutella tuollaisiin ideoihin. sen verran kuitenkin pidin oman pääni, että en antanut keijukorvan rikkoa kananmunia. vaikka olisi halunnut. näki varmaan ystäviemme 5-vuotiaan auttavan minua lettutaikinan teossa. sinne meni taikinaan munat ja kuoret. ja pojan suusta tuli ihana kommentti "kaikkea voi sattua leipoessa".

ja siitä kakusta tuli ihan taivaallinen. nolo myöntää, mutta yli puolet on mennyt. ja olen kyllä vastuussa suurimmasta osasta. mutta koskaan ei ole suklaakakku ollut näin mehevä ja suloinen. sen antamalla energialla olen sitten virkannut kasan erivärisiä sieniä. kokeillut erilaisia tapoja saada paras mahdollinen malli. ehkä niistä tulee mobile. saas nähdä!

teetä on tänään kulunut kolmepannullista. sitä parasta, vihreää. pähkinäkrokanttista. ja viimeiseen kannulliseen laitettiin lisäksi tyrnihunajaa. kun pysyis nokka ja kurkku kunnossa aamuun saakka. yöt on aina vähän tukkoisia, vaikka päivällä on suhteellisen terve olo. mutta nyt kohti lauantaita vähitellen. hyvät viikonloput kaikille!

pari pientä vihreää oliota

kun herne nukkui päiväuniaan, päätimme keijukorvan kanssa leipaista pikkukakkuja. hyvin hän se menee, kun sähläri täyttelee muffinivuokia leivinjauheella, tiskaa itsensä läpimäräksi, nuolee kipon ja pöllii karkit! mutta oli meillä mukavaa kuitenkin.

nyt kelpaa viikonlopun ja vieraiden tulla!
(näin tammikuun kunniaksi leipasin muffinit rasvattomana. vahingossa. mutta sitten vähän kostuttelin voisulalla. olen ennenkin jättänyt rasvan vahingossa pois. muffinit ovat kyllä hyviä silti. ainoa asia, mihin pitää satsata, on syödä ne nopeammin. rasva kun pitää ne kostena pidempään. mutta onneksi kuvun alla ei kuivu niin nopeasti!)

nyt molemmat nukkuu. ihanan rauhallinen hetki. näitä ei totisesti meillä ole liikaa!