jostain syystä en saa tuota uutta blogiosoitettani näkymään googlessa vielä. niin avasin tämän vielä hetkeksi. tallentakaa tuo uuden osoita, niin ette putoa kärryiltä. tarkoitus sulkea nämä kirjoitukset omiksi muistoiksi.

ja tietty, jos joku joskus haluaa täältä jotain ohjetta tms. niin voi kommenttia ja viestiä laittaa uuden blogin puolella! sinne olette kivasti jo löytäneetkin.

http://haja-ajatusalueella.blogspot.fi/

muutto

haja-ajatusalue on muuttanut olemaan enemmän läsnä, eli mukaan pääsee klikkaamalla:

TÄSTÄ

blogin jatko

mietin vain, että en taida jaksaa joka toinen kerta jättää kuvia lataamatta. kun on kiintiö täynnä. väliin antaa yhden lisäkuvan ladata.. mietin, mitä teen blogin kanssa. voi olla, että otan kokonaan uuden blogin. ilmoteeraan.

päätin aloittaakin heti. ja muokkautuu varmasti ulkoasu vähitellen, mutta tervetuloa

http://haja-ajatusalueella.blogspot.fi/ 

pieniä, sulostuttavia asioita

on olemassa pieniäsuuria asioita. jotka kasvattavat hymyjen määrää. jotka saavat aikaan hyvää mieltä ja kiitollisuutta. sellaisia asioita minä haluan elämääni. haluan raivata niille tilaa. ajatuksille, jotka voisivat olla itsestäänselviä, mutta eivät silti ole. 

minä sain hyvää palvelua. minä sain uskomattoman hyvää palvelua. ihan tavallisessa ruokakaupassa. etsin glögiä. ja se ei kuulunutkaan heidän valikoimiinsa enään. ja he yrittivät tilata pulloja minulle. vain pienen määrän. eikä se onnistunutkaan. niin he etsivät minulle kaupan, mistä saisin. ja kun menin kiittämään. hämmennyimme molemmat. sitten halasimme. tavallisessa ruokakaupassa.

luokseni kokoontui naisia eräänä tavallisena maaantai-iltana. minä tein vain pieniähienoja makuja. konvehtejakin pitkästä aikaa. ystäväni auttoi meitä tilaamaan lempituoksuisiamme kynttilöitä. nyt meillä kotona ruoksujen sekamelska. odottavina lahjoina eteisessä, valkoisessa piknik-korissa.

ystäväperheinemme kokoonnumme vuosittain pyhäinpäivän viettoon. tänävuonna jäin poikien kanssa kotiin. isoveli nosti eilen kuumeen. vaikka minua itkettikin mieheni ja tyttäreni lähtiessä. silti kaunista pitää lähellä lämpöistä lasta. silittää pienoista päätä. kun viikonloppu varattu vain olemiselle. pitkät pyhät. tein ison kattilallisen keittoa. sillä me selviämme. kun vain saisi pieneen suuhun jotakin.

illalla kaivan jouluiset kirjat. nyt jo vaihdoin musiikit niihin, jotka ovat odottaneet aikaansa kaapeissa. kaipaan rauhoittavia mollisointuisia muistoissa aina säilyviä kappaleita. sellaisia, jotka vievät vuosientakaisiin muistoihin. pyrin löytämään ajatuksiani näinä hiljaisina hetkinä. kun molemmat rakkaat unessa.

hitaantuvia ajatuksia

"joskus onnistaa", sanoi peppi neiti rosenblomille, välttyessään hyväntekeväisyyssopan syönniltä. peppi myös sanoo, ettei osaa sanoa ei. kuulin sen vasta menneellä viikolla. ja jotenkin se satutti minua. itse olen elämäni aikana opetellut rajojani. silloin, kun olin väsynyt huomattuani käyttäväni paljon enemmän aikaa toisten hyvinvointiin kuin omaani. enkä tarkoita lapsiani nyt. vaan sellaisia ihmisiä, jotka oppivat keneltä kannattaa pyytää.

ja kai minä vieläkin löydän itseni siitä monesti. halusta miellyttää. olla mukava- sillä onhan niin, että mukaville halutaan olla mukava takaisin. mutta että oppisin erottamaan yhteistoiminnan ja hyötysuhteen eron. joskus nämä asiat ovat selkeitä. ja jokainen joustaa joskus. ei se ole pelottavaa olla tarvitseva välillä. ja sydämestään lahjoitetut hetket. ne antavat itsellekin paljon.

minä olen ollut hieman kiireinen. yhtäkkiä elämässä aikatauluja ja tapaamisia. sattui vain sopivasti samalle viikolla. miellyttäviä asioita. mutta niistäkin voi tulla niin väsyneeksi, että jättää osan jopa väliin. ehkä se on onni, ettei elämässä ilo ja suru ole jaettu tasaisesti kalenteriin. vaan välillä elämä ottaa, välillä antaa. ja niiden vuoropuhelussa voin tarkastella itseäni taas. sillä muuta minulla ei ole kuin itseni. kaikki muu tässä. lainaa tai lahjaa. useasti molempia.

tänään minä aion opetella uusia asioita. minulla on tavoitteita itseni kanssa taas. arkemme kaipaa tasapainottumista. sellaista hitauden hyväksymistä. ja minä olen siinä huono. minä olen sellainen, joka jättää kaikkea kesken. ideoi ja aloittaa. ja sitten pomppaan jo toisaalle. mutta että minä opin vielä. ehkä minä istahdan alas lasten nukahdettua. kirjoitan itselleni kirjeen.

tyhjät sormet

monta yritystä kirjoittaa. monta deleteä. sillä blogger taas kieltää kuvat ja minun sanani vilisevät niistä. elämä on hyvää. ja olen saanut mukavia kohtaamisia piirtää elämäni tauluun.

kaukana täydellisestä kuitenkin

oikeastaan elämä on ketju erilaisia sattumia. ei se ole suunnitelma. tai ei se ole selkeä polku. vaikka kuvittelemmekin asioiden johtavan toisiin. yhtä kaikki. se on mielestäni erilaisten sattumien ketju. sellaisten mukavien, muistorikkaiden. ja sitten sellaisten, jotka ehkä haluaisi kuitenkin unohtaa. vaikka aina niistä jotain oppiikin. 

tylsiä hetkiä on ihan liian vähän. sellaisia, ettei mitään tekemistä. ettei mitään mieltä. vaan enempi muttuvia olosuhteita. ja sitten taas vielä muuttuvampia. monta muuttujaa. ei tässä pärjää matikkapäälläni. jos pitäisi kaavaksi kirjoittaa yksikin arkipäivä. jakamista. ja kertomista. liian vähän aikaa kertomiselle kuitenkin. 

ja silti jos pysähtyy. ei siksi että pitäisi. ei siksi, että joku pyytää. vaan koska on ihana pysähtyä tosta vain. katsastella ympärilleen. huomaakin pitävänsä siitä kaikesta. eikä silloin tarvi väkisin muistuttaa itseään siitä, mikä ei toimi. kyllä ne mietteet ja huomiot pitävät huolen itsestään. palautuvat ajatuksiini pyytämättäkin. ja minä. mitä minä ajattelen. kun niin monenmoista taas kokenut. huomaan. hyvin vähän on asioita, joilla oikeasti merkityksiä. jotka oikeasti kannattaa ottaa vakavasti. muille pyrin nauramaan. nyt hymyilen.

äitiä ja tyttäriä

mieheni on tehnyt yönylitöitä sekä menneellä viikolla että nyt. ne yöt ovat meillä harvinaisia. ja siksi en oikein ole osannut tietää, miten niistä selvitään. nyt olen jo vähän oppinut. tiedän ensikerralla. leipätaikinat voi unohtaa. päiväunista kannattaa pitää kiinni. uusia asioita ei kannata välttämättä laittaa niiden päivien ohjelmaan. eikä mitään kannata pitää itsestäänselvänä.

sen sijaan ei kannata jäädä oleilemaan vain perhepiiriin. sillä seura antaa muita ajatuksia. ja aikakin menee sutjakammin. nyt sattui vielä syysloma. neiti sai serkkunsa yökylään. (ajatus oli ihana, mutta neiti oli niin hermostuksissaan, että ehkä todellakin olisimme tarvinneet kaksi aikuista..) ja niinpä teimme paljon tyttöjenjuttuja. koruja. pinnejä. askarteluja. isojenlasten leikkejä, pelejä. voi, miten odotankaan. että meillä oltaisiin jo vaikka 5-vuotiaita. olisi kyllä hienomotoriikkaa ja keskittymiskykyä h i e m a n enemmän!

horsmat on kauniita

minä muistan kesän.  sehän se hassuinta onkin. ettei se ole missään tapauksessa lempivuodenaikani. mutta mielikuvissa kesä on kaunis. kun unohtaa hien. ja kärpäset. ja kutisevan nenän.

tänään minä olen lajitellut nappeja. muun muassa. mielessä askartelukirppis. pojat nukkuvat. neiti sai muun kyydin kerhoon. kun mies tulee kotiin, aion poiketa hetkeksi kellariin ennen naistenkutsuja. 

olen ehtinyt unelmoimaankin. unelmissa on kesä. sellainen valoisa, värikäs mieli. minun pitäisi lähettää yksi sähköposti. mutta miksi unelmista on niin vaikea tehdä tavoitteita. ottaa niitä ensimmäisiä askeleita.

ja vaikka olen aikonut olla herkkulakossa. söin kahvin kanssa hiljaisuudessa ison muffinin. hymyilyttää sekin. tämä on kuitenkin minun elämäni.

viidestoista päivä

niinkuin elämässä. värit vaihtelevat. silmukka silmukalta rakentuu onni. langankierrot kuin ajatuksia. voi muuttua. voi muuttaa. muuttuu. ajatukset. näkökannat. mielipiteet. ja minä huomaan saaneeni naurusta kiinni jälleen.  väliin vaihtuu tilalle tyytyväisyys. onnellisuus. hyvyys ja syvä rakkaus. väliin värit synkempiä. vaikeampia pukea sanoiksi.

pahaa oloa on niin helppo padota itseensä. mihinpä se purkisi. juoksisiko pimeissä metsissä itsensä uuvuksiin. huutaisiko kaiken pois. helpommin sen nielaisee itseensä. odottaa aikaa, jolloin enemmän itselle tämä elämä taas. pitäisi oppia sanomaan ääneen. heti. ettei kertyisi paha olo. viha. väsymys. pitäisi oppia pyytämään apua.

ja sitten siinä ympärillä yhtäkkiä ystävien joukko. odottavat kunnes kyyneleet vaihtuvat nauruksi taas. ja kun hymyilen elämälle näen senkin. että aina olen symbioottisesta vaiheesta taistellut itseni irti. muistanut itseni taas. ja se tuntuu erityisen hyvältä nyt. kun konkreettisestikin oma paikka laitettu kuntoon. tila, mikä on vain minun. miten onnellinen olenkaan, perheen ainoa, jolla oma huone!

haja-ajattelijan oma soppi

en muista olenko kertonut. että kerran ostin pinssin. se oli järvenpäästä kirpparilta. ja voisin kyllä joskus mennä sinne uudestaan. sama porukkakin kävisi. siinä pinssissä lukee. every mother is a working mother. sitä minä olen monesti ajatellut. että olisihan sitä tässä kotona hommaa. mutta silti sitä tarvitsee jotain henkireikiä. jotain muitakin.

olemme kyllä vähän miettineet. että menisin keväällä töihin. tai aloittaisin työt. tai miten sen ajattelisi. kun eihän minulla mitään paikkaa ole odottamassa. ja sitäkin olen miettinyt. että jos loisin työpaikkani. mutta olisihan se jokatapauksessa vaihtelua. taas näkisi eri valossa nämä kotityöt. mahdollisuuden loikoilla lasten kanssa aamulla. istahtaa sohvalle tai keitellä kahvit. kun ei aikatauluja.

olen siivoillut huonettani jo niin kauan. nyt siellä on pöytäpintaakin vapaana. laatikoissa vielä paljon papereita, joita pitäisi käydä läpi. itsestäänselviä oppeja. oletteko koskaan palanneet alkuopiskeluiden muistiinpanoihin. siitä, jos jostain huomaa. että oppi on tehnyt tehtävänsä. silloin tärkeiltä kuulostaneet asiat ovat itsestäänselviä. 

ja on laatikossa varmaan puoli peräkärryllistä tavaraa, jota en ehdi elämässäni hyödyntämään. pidänkin ensiviikolla pihakirppiksen. askartelutavaraa ja kangasta kiertoon. tilaa hengittää. tuntuu hyvältä ajatella. että syksyiltoina voin hiippailla omaan huoneeseen. voin tehdä siellä salaisuuksia. voin unelmoida siellä tulevasta. niin ihanasti kaikki avoinna. 

se on sitten jännä. että nämä uudet alut ovat aina vaatineet työstöä pään sisällä. sellaista itseensä käpertymistä. vähän kuin ennen synnyttämistä. halua vaipua ajatuksiinsa. nyt kuitenkin tuntuu, että minä olen elossa jälleen. haluan mennä perheen kanssa. haluan löytää yhteisen naurun. huomenna jo me hetkeksi reissussa kaikki. mukava mieli.

aarre sylissäni

lapsen katse. pakottaa rehellisyyteen. vilpittömyyteen. aitouteen. ja kyllä minä muistan sellaisiakin kohtaamisia. että kaupantädit ovat säikähtäneet alle puolivuotiaan tutkivaa katsella. halunneet paeta. piilotella. kokeneet pelottavana tuijotuksen. minä olen ajatellut. että lapsen katse kuin aitoustesti. voitko vastata hymyyn. löydätkö ilon ja onnen.

että lapsi saa meissä aikaan sen. katseellaan. että joudumme tutkimaan itseämme. olemmeko lapsen kaltaisia. aitoja. rehellisiä. näytämmekö tunteemme. piilottelemmeko jotain. olemmeko sulloneet kasvot täyteen hymyä. ettei sydämeen kertynyt paha pääsisi näkyväksi. ettei murhe meissä saisi tulla esille. olemmeko valmiita hyväksymään sen kaiken pahan meissä. elämään ja pyrkimään parempaan.

ja silti kuin valontuoja. lahja. aarre. hymy siinä pimeässä. väsymisessäkin. oma lapsi. toisten lapset. lapset. ne pienimmät varsinkin. kuka voisi vastustaa ottaa hoiviinsa lapsen. jos joku soittaisi ovikelloa ja pyytäisi. että lapsi jätetty heitteille. tarvitsisi kiireesti hoitajan. minä uskon, että harva silloin laittaisi etusijalle uraansa. voimiansa. vaan ottaisi vastaan lahjan. ihmettelisi, miten minulle näin suurta.

ei se lapsi odota. ei viittäminuuttia. eikä vuosia. ei lapsuusajan loppumista saadakseen läheisen suhteen vanhempaansa. se aika on nyt. se on tässä. että jätän niin paljon muuta kesken. sylittelen kalleintani. käärin lapseni lämpimään huopaan. satuja. sanaleikkejä. hellyyttä. sitä minä toivon vain. että onnistuisin edes sen verran. että haluaisivat joskus omasta elämästään aina hetkeksi palata.

terveisiä

minä olen nuhainen. ja löytänyt hyviä asioita taas. en ole kertakaikkiaan ehtinyt muuta, kuin virkkaamaan. jatkuvasti. vauva itkee. meen.

alastomat haavat

minä syötän pikkuherraa jatkamaan päiväunia taas. ja katselen ikkunasta, miten vähän keltaista pihallamme olevissa haavoissa enään on. keltaisenharmaata taivasta vasten se kaikki näyttää niin alastomalta. avartaltakin. ja minä mietin elämääni. itseäni. että millaisen matkan olen kulkenut. minne olen menossa.

minne olen kurottanut elämässäni. mistä olen kiitollinen. mitä muuttaisin. ja mitä ehdottomasti haluaisin säilyttää. ja minä alan ajaltella pumpuliaivoja. sitä, miten joskus ei mikään tuntuisi enää miltään. jos en olisi väliin niin täynnä vihaa ja aggressiota. väliin alakuloa ja itkuisuutta. tiedättehän, joskus viikkokausia yläluomissa painoa. ja sitten se tulee itkuna ulos.

ja miten joskus taas en innostuisi niin. että haluaisin kaikkea uutta äkkiä, kerralla. haalin ympärilleni satoja suunnitelmia. onnellisia kohtaamisia ihmisten kanssa. retkiä. kaikkea. sillä sellainen minä olen. niin monesti ääripäiden ihminen. vaikka haluaisin olla keskivertoihminen. haluisin osata laittaa feissiin päivitykseksi valmiita lauseita, miten paljon rakastan ystäviä, äitiä, miestä, siskoja. tiedättehän te ne lauseet. miten aina ja joka hetki kokee tuen ja läsnäolon. mutta aina niissä lauseissa jotain niin kermavaahtoa. en minä ole sellainen.

haluaisin ostaa jonkun tavaran, joka kaikilla muillakin on. joka on sellainen, joka kuuluu haluta juuri nyt. haluaisin harrastaa kaikkea, mitä muutkin. kuulua joukkoon. olla osa massaa. haluaisin lopettaa ajattelemisen ja tunteet. haluaisin masentua, antaa kaiken vastuun joillekin toisille. jotka tekisivät päätökset. haluaisin heittäytyä korkealla olevaan riippukeinuun. katsella sieltä, miten elämä pyörii ilman minuakin. miten koti hoituu ilman minua. miten lapset pärjäävät ihan hyvin.

joskus tämä minun paikkani meinaa puristaa minut kasaan. ja se sattuu. ja se kaikki, millaisia tunteita se minussa herättää. olisi niin paljon helpompaa elää pintaliitoa. nauraa kauniin kahvikupin takaa. ajatella pumpuliaivoilla.

pyöreä omena

olin omena. olin omena. olin pyöreä omena. mutta minäpäs pystyn paljon enempäänkin. soseutumaan hilloksi. liukenemaan mehuksi. heittäytymään muffiniksi. eikä minua sitten hirvitä yhtään. että minua keitetään sata-asteisessa vedessä. palotellaan terävällä puukolla. tungetaan sekaan ihmissilmiä kutittavia mausteita. mielelläni otan tehtäväni vastaan. menihän se kesä miettiessä, että mitäköhän minusta isona tulee. millaisen elämäntehtävän saan.

sillä syksyssä värit ja onnellisuus. miksi en riemuitsisi. olisi onnellinen tehtävästäni joka on minun. minun polkuni tässä. omenana, muuttuvana. kynttilänä, valaisevana. kukkasena, loistavana mutta pian kuihtuvana. minä vain. millaisena vain. omalla paikallani. löytäen ilon. nähden tehtäväni. kaiken tarpeellisuuden. että kyllä meillä on totisesti opittavaa.

että en unohtaisi tätäkään. kirjoitan sen ylös- ja eihän sitä koskaan tiedä. jos joku siellä toisen ruudun toisella puolella. innostuisi. haluaisi myös kokeilla. vaikka ei meillä aikuisilla ilo niinkuin kolmivuotiailla. kun kuuli ystäväni olevan tulossa kylään, tokaisi hän: mun mielesä on niin mukava kun A tulee kylään, että tekisi mieli tehdä takaperin kuperkeikkoja. (tosin se taito vielä puuttuu.) 

samainen neiti oli jäänyt kerhossa tänään vessaan jumiin. ovi oli mennyt rikki. neuvokkaana olivat kerhotädit käskeneet kiivetä ensin pytynkannen päälle. sitten vesisäiliön päälle seisomaan, ja lopuksi yltäneet käsiin ja saaneet vedettyä seinän yli. aamuun asti kun ei tyttö olisi jaksanut odottaa huoltomiehiä. niisk. sanoo äiti. reippaaksi kehuivat tädit.

mutta että glögi:

omenaa pari litraa paloiteluna

sitruuna pestynä ja viipaloituna

glögimauste pussi tai pari

pari litraa vettä

sokeria reippaanlaisesti

inkivääriä lisäannos

vaniljatanko

keitellään ja siivilöidään. nautitaan, ja jos jää niin voi pakastaa pikkujouluihinki.

nukkeni mun

viime hetket ovat menneet virkatessa. kummityttömme yksivuotispäivän täyttyminen tapahtui vast´ikään. ja pian pääsemme juhlimaankin. halusin tehdä rakkaalle neidille lahjaksi nuken. ja mitenkäs muuten  kuin virkkaamalla. olisi ilo oppia ompelemaan. hurauttamaan tuosta vaan. virkkaamisessa virheet on vaikeita korjata, jos ei halua purkaa. 

 

 

sitten nukke sai tietty korun ja letin ja mekon. tällaisia olisi ihana väsätä iso korillinen joulumarkkinoille. mutta voi olla että pidättäydyn yksinkertaisimmissa malleissa. hassusti tuo oikea käsi sojottaa molemmissa kuvissa minne sattuu. mutta sellaisiahan lasten leikitkin ovat. suunnat muuttuvat. uudet ideat ja kuviot. uudet laulut ja lorut.

 

ja tässä on mun lempparinukke. vaikka eihän se nukke, mutta äidin sydämessä läikähtää niin monesti onni. että melkein nukke hän kuitenkin on. minun tyttäreni. reipas kerholainen. joka sinnikkäästi keräilee lattioilta pikkuveljen kaatamia nappipurkillisia. helmiä sohvanraosta. ja hakee sammakkokirjan yhä uudelleen ja uudelleen. muistaa enemmän kuin äitinsä. huvittaa hauskoilla arvoituksillaan. eloisa ja hurmaava. 

kamera sai tuomion. kyllästyttänyt vanha. sisäkuvat eivät ikinä onnistu. siksi niin yltiövedettyinä viimeaikoina. pitäisi mennä kauppaan ja ostaa uusi. kannattipa tiputtaa alle vuoden vanha kamera. sai se aukinaisena makoillakin useamman viikon kameraliikkeessä ennenku kaikki viat selvisi.

äkkiä se ei muutu kuitenkaan

kokoonnutaan taas ihmiset toreille ja turuille. otetaan useampi kuppi ilmaista kahvia. uskotellaan, että meille kannattaisi sanoa muutama sana. että äänemme olisi lupausten ja kahvikupin hintaisia. vaikka mitä me ilmapalloista. kyllä lapsella voi olla monen puolueen heiluvaiset käsissään. vaikka kaiken sen riepottelun keskellä eläisikin. ne pienet ja jokainen meistä.

joskus oli sentään maailma valloillaan. konstaapeliä pelättiin ja virkamiehiä kunnioitettiin. uskottiin, että kyllä ne pidemmänpäälle meidän etuamme ajaa. kansan etua. ei juuri minun tämänhetkistäni välttämättä. oltiin valmiita odottamaan. yhteiskunta toimisi omaksi parhaakseen. yhteiseksi parhaaksi. 

toisaalta nyt huudetaan minäminäminä. ja silti yhtäaikaa niin moni kokee jäävänsä pois keskiöstä. reunoille. ilman sitä mitä kipeimmin tarvitsisi. tukea. luottamusta. rakkautta. hyväksyntää. oikeutta olla omanlaisensa. vahvuuksineen ja heikkouksineen. oikeutta tuntea kaikenlaisia tunteita. eikä niinkö nyt. että vihan pitää kasvaa sisällä. pelon kanssa pysytellään hiljaa. onnellisuutta ei saa näyttää, ettei muille tulisi kiusaus näyttää kateutta. tavallaan hyväksytään kaikki. mutta ei kuitenkaan mitään.

ja nyt ihmisiä menee ja tulee. vannovat voivansa voittaa maamme tai vähintään kuntamme asiat. välillä uskovat saavansa eeuunsakin taakseen. vaikka valtaa siinä suurin osa kalastaa. pientä hetkeä julkisuudessa. huomiota. hyväksyntää. siellä se konstaapeli makaa kaatuneena. oliko vilppiä, pitikö poliisia potkaista. vai liukastuiko vain. onneksi meripuolueella ankkuri. toivon symbooli. minä toivon, että joku ajaisi kuntia ja kansaa inhimillisyyden äänellä. lupaisi pysyä ihmisenä. ei tavoittelisi mitään ja silti itseään.

sade maisemassa

syksy ja kesä. ne molemmat ovat antaneet meille sadetta. silti olen tuntenut enimmäkseen väsymystä. ja vasta sitten onnea. kiitollisuutta. iloa. näissä kuvissa näkyy, että piha keskeneräinen. mutta muuttuu. ensimmäisen kuvan takaa ei näy punainen mökki. joka alemmassa kuvasssa on jo poissa. sen sijaan pihassa sojottavat öljyputkia ja lipputangon torso. vinossa viilettävät pihalamput. voi, kun koittaisi se päivä. edes joskus. että kokisin pihamme kauttaaltaan valmiina. kauniina.

kotiruokaa

 

minulle on tärkeä leipoa itse. jos saamme vieraita. tai muutenkin ollessamme kotona. minusta on mukava tietää. että tarjottavien ainesosat ovat selkeitä ja yksinkertaisia. että minun tarjoamassani ruoassa ei ole lisäaineita, joista en ymmärrä. tottakai mekin syömme väliin valmiita ruokia. enkä ole niinkutsuttu luomu- tai lähiruokaihminen. siis sellainen, että se olisi aina tavoite. tarkoitan vain reilusti kotiruokaa. enimmäkseen raaka-aineista. monesti kyllä pakastekasviksia. joiden ravintoarvojen olen muuten kuullut olevan paremmat kuin monien talvivihannesten kaupoissa.

  

meidän kylällä asuu saksalainen mies. joka leipoo todella hyviä leipiä. olen ostanut häneltä joulupöytäämme saaristolaisleipää, jossa on puolukkaa. meillä oli taannoin tupperikutsut. ja se täti opetti leipomaan saaristolaisleipää itse. sehän olikin helppoa. ja eilisen perusteella voin sanoa osaavani sen nyt. pitää vielä kokeilla puolukkaversiota. vaikka toisaalta. jouluna on ihana hakea se leipä joulutoriltakin. (kyllä jouluakin voi jo miettiä. hain jo adventtikynttilät ikealta..) mutta tehdäksesi itse tätä maittavaa leipää, annan toki ohjeen. joka ei siis ole omani.

 

SAARISTOLAISLEIPÄ (3kpl)

1 litra piimää (lämmitä kädenlämpöiseksi mikrossa)

1½  palaa hiivaa (minä käytin kuivahiivaa)

3 dl kaljamaltaita

3 dl ruisjauhoa

3 dl vehnälesettä

9 dl vehnäjauhoa
4 tl suolaa

3 dl siirappia

sekoita piimä ja hiiva keskenään. paitsi jos käytät kuivahiivaa, sekoita se kaikkien muiden kuivien aineiden keskelle. sitten sekoita piimään. lisää siirappi. jaa 3 leipävuokaan. anna kohota liinan alla, kunnes taas muistat niiden läsnäolon.

uuni 175 astetta. paista ensin 20min. sitten lisää päälle folio tai silikoonileivinalusta. ja jatka paistamista vielä 50min. ota pois uunista. anna jähtyä vuoassa. itse irrotin vasta aamulla, olivat liinan alla yön yli. säilyy parikin viikkoa jääkaapissa. voi myös pakastaa. todella todella hyvää. 

nyt uunissa jo toisenlaiset vuokaleivät. tietää, että on syksy. kun tekee mieli leipäkin leipoa itse.

onnellista syyspäivää, te kaikki.

tervetuloa onnellinen syksy!

 

minä olen onnellinen syksystä. siitä miten luonto rauhoittuu lepoon. miten kiireellisyys lakkaa. liikkeet hidastuu. ja siinä samalla kuitenkin. ideoiden ja istumisen aikaa enemmän. toteutuvia ajatuksia. 

viimeaikoina olen miettinyt pihan laittoa paljon. vanha pihamökki lähti kaatopaikalle. puita on kaatunut ja kaatuu. vähän avaruutta. ja sitten väriläisköjä. spray-maalattuja parvekelaatikoita. ystävältä kanervalasti. värikkäitä talipallosydeemeitä.  vielä pitäisi maalata muutamia juttuja. ostella lisää kanervalasteja. tuhota poltettavia risupinoja.

mutta seuraavaksi laittamaan paikkaa hampaaseen. onnellinen loma. siis että mies viikon kotona. ehtii ehkä tekemään jotain ekstraa. ja sitten kulkemaan hammaslääkärissä keskellä päivää. 

millä mielin siellä ollaan syksystä? sade on hyvä syy istahtaa sohvalle ja virkata, eikö vain. ja iltayöstä ajattelin saaristolaisleipiä uuniin. huomenna on jyväleipien vuoro!ja jospas jo tälläviikolla sieltä kamerahuollosta soittelisivat. olis ihana saada oma takaisin pitkästä aikaa.

etsimässä tietä jota kuljemme

missä olla. missä pysähtyä. missä yöpyä. kenen kanssa. ja kukakohan sitten minäkin itse. hiljaisutta enimmäkseen.  kohtaamisia.  ensimmäistä kertaa lapsi yötä ilman äitiä tai isää. etsimässä yhteistä mieltä. etsimässä yhteistä kieltä.

etsimässä juhlaa arjen keskelle. etsimässä rakkautta. etsimässä syitä nähdä toisessa kaunis. että unohtaisi kiukun. huudon. tyytymättömyyden. halun paeta kokonaan pois. halun jättää koko matka kesken. jakaa lusikat. niinkuin ne sanovat. että välttyisimme kaikelta siltä. että ehtisimme kuulla ilmapiirin. jota hengitämme.

eikä asiat muutu kertaheitolla. mutta että suuntia tarkastaisi. matkakumppanuutta. ja sen voin sanoa. että harvoin minä herään sellaiseen sateeseen. vielä ehkä on toivoa.

kuoppa

pieniäsuuria asioita. koko päivän täydeltä. enkä minä osaa enää sanoa sanaakaan. onni on ystävä. onni on niissä joiden sanoissa on tuttu sointi. ja joskus. vaikka luulisi ettei tukea olekaan. sitä saa yllättävältä taholta. ja jos käveleekin kovaa. on hyvä pysähtyä. tärkeimpien sanojen kohdalla.

iPadin villatakki

kesä alkaa jäädä taakse. vielä vähän luonnossa väriä ja iloa. pian ruska. viileät, tuuliset päivät me jo tunnemmekin. on aika vetäistä villapaita päälle. ehkä pipokin jo päähän. osa meistä kääriytyy huiviin. osa itseensä. omaan lämpöönsä. kesällä niin menevät ja avoimet ihmiset saattavat taas alkaa viettämään aikaa kotisohvalla.

ja pimeys. se tulee päivä päivältä aikaisemmin. siksi en halua piilottaa itseäni mustiin vaatteisiin syksyllä. värien tulee hehkua. minä en ole yhtä kuin pimeä. minä en ole osa tätä vuodenaikaa. vaan minä loistan. iloitsen. laulan. tanssin. yhdessä syksyisten puiden. yhdessä syksyisten tuulten. tuulkaa vaan. tulkaa vaan tuulet.

sentään suojakotelo kehittyi taas. sai tuulia varten kuminauhan reunoihinsa. että ei varmasti putoa päältä pahimmassakaan tuulessa. vaan pysyy tiukasti. lämmittää ja pehmentää kovia ajatuksia. ja jakaa. antaa lämmön sylissänpitäjälle myös.

ja tiukanpaikan tullen. jos käpertyy rullalle. saa itsestään tukea. (minä olin joulumarkkinafiiliksissä jo tänään. ja ensimmäinen villatakki valmistui. näitä tulee varmasti lisää. ihanaa. värien leikkiä.)

keinutan

tämä on minun 460. blogiteksti. niin monta ajatusta olen elämästäni saanut tallentaa. niin monta arjen kaunistuttajaa. arjen kauhistuttajaa olen kokenut. pieniä otoksia niin paljon laajemmasta elämästäni. elämänmakuisia varmasti. mutta vain osa todellisuutta. siitä keskustelin tänään.  miksi kirjoitan. miksi säilön. mitä haluan muistaa. mitä unohtaa.

bloggaaminen on vapaus. ilo. silti joskus siitä koki paineitakin. aluksi. nyt teen kun muistan ja ehdin. ei jatkuvasti mielessä enää. aloitin käsitöiden kanssa. nyt muuttunut olosuhteiden pakosta enemmän vain päiväkirjaksi eletystä. pienistä hetkistä. 

meidän olohuoneessamme on kaksi katosta roikkuvaa. riippukeinu ja keinu. lapset rakastavat roikkua riippukeinussa. heiluvat siinä aamusta iltaan. joskus se menee solmulle. kun hulinaa ja vauhtia muutenkin. sitten katossa on keinu. vauvakeinu oikeastaan. vielä ei meidän nuorin siihen pääse. mutta keskimmäiselle se on mieluisa vankila. vaikka aina halutessaan pääsee kyllä siitä pois. mutta hetken pois jaloista. tekemästä tyhmyyksiä. molemmille iloa tuottava aika.

päiväunelmissa me kaikki. minä silmät auki.

joskus heti aamusta väsymystä. lapsilla. että kitinä ja kiusaaminen. ja monesti niin. että samalla tavalla itsellä huonosti nukuttu yö. kärsivällisyyden määrä pienempi kuin tavallisesti. silloin minulla on vaihtoehtoja. joko kiukuttelemme kaikki. tai keksimme jotain mukavaa. tänään keksin lounasvieraat. kyllä-vastaus tekstiviestiin sai hymyn huulille.

vaikka itkua ja kiukkua silti vähän. vieraiden kanssa ja omien kesken. tönimistä. puremista. väärän väristä mukia ja vääränkokoista veistä. joku on ollut kauemmin riippukeinussa. tai joku tulee tai ei tule mukaan vessaan. ei auteta äitiä. tai autetaan niin innokkaasti. että lisähommaahan siitä tulee.

sellainen perusonnellinen aamu siis täällä. päätin laittaa koko konkkaronkan nukkumaan. ja sinnehän ne simahtivat vieritysten. energia-automaatit. nyt taidan ottaa lehden käteeni. lueskella muutaman sivun ja unelmoin hieman. puutarhasta nyt ainakin. se on mielessä jatkuvasti. metiköstä puutarha-teemalla. ja illalla minä ehkä virkkaan. kun isommat lähtevät isänsä kanssa uimahalliin taas. 

viikonloppu meni upeasti nauttiessa tivolia, kyläilyä, lenkkeilyä, habitarea, näyttelyitä, ulkonasyömistä. olin unohtanut, miten mukavaa lomailu voi olla. kun perheen perustunne on kiukku. ja fyysinen olo väsymys. niin joskus on ihan hyvä antaa rautalapiodenkin levätä. kattiloiden. me olemme enemmän me taas.

maksettua naurua

nuorimmainen ei päässyt karuselliin eikä maailmanpyörään. vaikka esikoinen häneniässään kyllä. pikkuherra nautti kovin siemauksin rekka-ajelusta. vähänpuheisen nuoren miehen yksi käytetympiä sanoja on "rrrrrrekka". tivolin jälkeen pääsimme ystäviemme luokse. vietimme mukavan päivän. tänään aloitimme aamun aikaisella yhteisaamiaisella. vielä on viikonloppua jäljellä. vielä riittää aurinkoa.