keskiviikko 10. lokakuuta 2012

aarre sylissäni


lapsen katse. pakottaa rehellisyyteen. vilpittömyyteen. aitouteen. ja kyllä minä muistan sellaisiakin kohtaamisia. että kaupantädit ovat säikähtäneet alle puolivuotiaan tutkivaa katsella. halunneet paeta. piilotella. kokeneet pelottavana tuijotuksen. minä olen ajatellut. että lapsen katse kuin aitoustesti. voitko vastata hymyyn. löydätkö ilon ja onnen.


että lapsi saa meissä aikaan sen. katseellaan. että joudumme tutkimaan itseämme. olemmeko lapsen kaltaisia. aitoja. rehellisiä. näytämmekö tunteemme. piilottelemmeko jotain. olemmeko sulloneet kasvot täyteen hymyä. ettei sydämeen kertynyt paha pääsisi näkyväksi. ettei murhe meissä saisi tulla esille. olemmeko valmiita hyväksymään sen kaiken pahan meissä. elämään ja pyrkimään parempaan.


ja silti kuin valontuoja. lahja. aarre. hymy siinä pimeässä. väsymisessäkin. oma lapsi. toisten lapset. lapset. ne pienimmät varsinkin. kuka voisi vastustaa ottaa hoiviinsa lapsen. jos joku soittaisi ovikelloa ja pyytäisi. että lapsi jätetty heitteille. tarvitsisi kiireesti hoitajan. minä uskon, että harva silloin laittaisi etusijalle uraansa. voimiansa. vaan ottaisi vastaan lahjan. ihmettelisi, miten minulle näin suurta.


ei se lapsi odota. ei viittäminuuttia. eikä vuosia. ei lapsuusajan loppumista saadakseen läheisen suhteen vanhempaansa. se aika on nyt. se on tässä. että jätän niin paljon muuta kesken. sylittelen kalleintani. käärin lapseni lämpimään huopaan. satuja. sanaleikkejä. hellyyttä. sitä minä toivon vain. että onnistuisin edes sen verran. että haluaisivat joskus omasta elämästään aina hetkeksi palata.

2 kommenttia:

Päivi kirjoitti...

Juurikin tätä.

Pieni lapsi pysähdyttää häneen.siihen hetkeen ja lähelle.
Ja sitä on ikävä.

larppa aliisa kirjoitti...

Kunpa se säilyisi, että kun lapsia ei siinä lähellä. Näkismme silti aina sen katseen läheisissä, rakkaissa..