mikään ei kuole

me luulemme ettei meitä mikään voi saada itkemään syksyn kauneimapana iltana. me haluamme muistaa vain tyttäremme kiipeilemässä kalliolla mekossaan ja juhlahatussaan. me haluamme muistaa vain kaiken rakkauden. onnellisuuden joka hiipii meihin. ja yhtäkkiä olemme siinä. aivan sen keskiössä.

ja sitten jostakin tuleekin tuuli. myrsky. tai sade. me ajamme itsemme kai umpikujiin. ei se ole onnen syytä. me vain unohdamme kaiken muun. me vain kuljemme väärille teille. huhuilemme onnemme perään. sen kadottua. istahdamme ehkä itkemään. pohtimaankin. vaikka mukavampi olis jättää vastuu jonnekin kauas pois. meidän on se silti kannettava. joka hetki. vaikka sattuisi. itku. syksyn kauneimpana iltana.

satumaassa

me hyppäsimme aamusta autoon. otimme lounaseväät mukaan. sillä niin kesältä tuntui taas. huvipuistokin olisi kiinnostanut. mutta että yksin kolmen pienen kanssa. ei kiitos. mieluummin menen avaraan maailmaan. paikkoihin, joissa ei tarvitse katseellaan etsiä omaansa. vaan sen hahmottaa ihmistyhjästä maisemasta helposti. ja juokseminen, sitä ei tarvitse rajoittaa muutamiin metreihin. kunhan kutsuhuuto tavoittaa. ja katse.

ja jotenkin niin tuntui sadulta. avoimesta ikkunasta kuului klassista musiikkia. minä kyllä näin viulujen soittojouset. nostin neidin ikkunaa vasten. soitto loppui. mutta se tuntui silti sadulta. päästä osaksi pikkuorkesterin kauniista harjoituksesta. palatessamme siellä soi yksinäinen viulu.

lämminhän meillä tuli. ja kirppari tuntui viileältä paikalta ulkoilun jälkeen. tein ihania mekkolöytöjä neidille. sellaisia vanhoja. missä on luonnetta. nyt ne etsivät märkinä hengareita, joissa laskeutuisivat kuiviksi. olisivat valmiita käyttöön. kunpa voisin tietää, millaisia juhlia nekin ovat vuosikymmenten aikoina kiertäneet. millaisiin tyttöihin ne ovat sujahtaneet. ja nyt täällä meillä.

kotimatkalla uni voitti melkein kaikki. minua ei kuitenkaan. nyt on viileämpää. tuuletin pyörii takanani. lapset isänsä kanssa rannalla. vain pikkueinari tässä jaloissani. keinuu tahtiini. minä toivon syksyä.

hiljentymässä syksyyn

 me pakenimme kotiamme. me pakenimme kodissamme vallitsevia kiukkuja. me pakenimme rantamökkiin. jossa elämä erilaista. laineiden liplatusta. pihakeittiötä. pesuvesi muuripadassa. kädellä kokeillen tehtävä valmiiksi vatiin. hirsien keskellä pimeässä vetelimme hirsiä. vauvakin nukkui ensimmäisen kerran seitsemän tuntia syömättä. "rouville tarjoillaan aamiainen terassille", sanoi tyttöni. he mieheni kanssa kantoivat minulle herkkuleipiä. kahvia.

ja minä en uinut. vaikka lapsena aina asunut tuossa järvessä. minä kyllä vahdin hetkittäin polskivia lapsia. mutta enimmäkseen istuin vauvan kanssa sisällä. ihailin horisontissa veneitä. tuttujen ja tuntemattomien. yritin imeä itseeni sitä rauhallista maisemaa. kun näkee kauas. 

samaan aikaan lapseni tallensivat kuvia ja ääniä lapsuutensa muistoihin. elivät tätä hetkeä. mutta niinkuin me itsestämmekin tiedämme. niin monet asiat syöpyvät meihin. niistä tahdomme pitää kiinni koko elämämme. ammentaa niistä turvallisuutta ja tuttuutta. sitä hyvää, mitä lapsuuspäivät kesäauringossa ovat. eivät aina. mutta niin paljon kikatuttavia hetkiä kuitenkin.

ja näitä kuvia kun katselee. niissä niin paljon samaa kuin omissa muistoissa. vaaleat hiukset. tummunut iho. veden läheisyys. sisarukset. tulee niin mieleen veneilyt sillä pitkällä paatilla. pallogrilli mukana. vene ankkurissa rannan tuntumassa, siitä oli hyvä pompata uimaan. ja palelevana kääriytyä kesämökkivärisiin pyyhkeisiin.hempeämpiin kuin kotisaunassa.

ja tuntomuistot. mutapohjat. heikkilänrannan matto. pitkät kahluurannat. pehmeä hiekka, kuvioitunut pohjastakin. aaltojen liikkeestä. eväsleivät. voi kitalaessa. retkipullon suu. punaisen muovitaskumatin. siinä oli valkoinen korkki. piikikkäät heinät rannoilla. kuivat. ja jos olimmekin autolla, piti jalat pestä ennen autoon nousemista. istuttiin pyyhkeiden päällä. uimapukumärkyys vielä kotiin lähtiessä. viimeiseen asti piti vedessä nauttia.

ja muutenkin. maalaismaisemat. hyljätyt talot. maalit rapisseet. niitä katselimme. ajelimme maaseutuja. haaveilimme jostakin ihanasta kartanosta. vanhasta kyläkoulusta. että olisi tilaa toteuttaa monia unelmia. vaikka etukäteen ikävöimme ystäviämme. malttaisimmeko vielä? että pitäisikö miehen katsella töitä pohjoisemmasta. taloja olikin jo katsellut. huomasin googlettaneen, kun kävin koneella. ja silti se hiljaisuus. ahdistaisiko kuitenkin. että kaikki kaukana. rautakauppakin.

lapset unessa autossa. ainut viileä paikka pahimpina hellepäivinä. tuttu ja turvallinen pesä. paikkakuntien ja ihmisten vaihtuessa ympärillä. pitkät välimatkat. peppi pitkätossun seurassa. ja sen minä kyllä opin, että pitäisi oppia niin paljon. ihmisyyttä. itsensä likoon laittamista. suoruutta. ja silti sitä herkkyyttä ja ystävällisyyttä.

toisista huolehtimista. niinkuin isompi pikkuherra. ottaa pikkuveljeään kiinni kädestä autossa. ja joskus minä suutun siihenkin. kun liian kovasti. kun toinen vielä etsii hellyytensä rajoja. voimakkuuksia. ei pahalla. vaan rakastaen. niin paljon, että toiseen sattuu. ja sitten sattuu meihin kaikkiin. joskus me huudamme väsymystämme. vaikka kuinka rakastamme. ja sitten korjaamme välejämme taas. pyydämme ja annamme anteeksi. matkataan taas paremmalla mielellä.

minä virkkasin. niin paljon kuin ehdin. ja ehdinhän minä välillä. nyt kaikki on vähän keskeneräistä. ja iso säkillinen värienergiaa noudettu mukaan. mattopitäjien parhaat vinkit katseltu. muutama matto aikeissa. sitten kun on aikaa. sillä tätäkin päivää pelkäsin. mies takaisin töissä. mutta rauhallista siltikin. pojat olleet unimaassa. saatu syötyä. isoimmat ulkoilleetkin. taas turhaan huokailin. stressasin. kiukuttelinkin.

minun oli pakko ikuistaa tämä. uskokaa tai älkää. tällainen soma pieni mökki. pietarsaaressa. siinä oli pikkuruinen kampaamo. jos minä en leikkaisi hiuksiani itse, minulla olisi hyvä syy matkustaa pohojanmaalle useammin. tällaisista asioista minä pidän. että jotakin erilaista. ihan omaa. ja sellaisia paikkoja tapasimme monta. me nautimme niistä. edelleenkin muistoissa. niin monta paikkakuntaa kiersimme.

nyt helle. tuulikoneen alla jaksaa jotenkuten. jatkuvasti kylmää vettä juoden. vielä on vauvan vaippa kastunut jatkuvasti. olen juonut tarpeeksi. niinkuin auringonlämpö imeytyy meihin. me pärjäämme taas talven yli. pääsemme kohta syksyn viileneviin iltoihin. pimeitä ne ovatkin jo. täällä kotona, meinaan. minulla niin monta unelmaa syksystä. mutta vielä viivyn näissä aurinkopäivissä.

tämä kuva minulle muistoksi. että on tärkeä katsoa lähelle. mutta nähdä kauas. kyllä minua pohjalainen maisema kiehtoo. se suoruus. ettei salailla. ei rakenneta taloa mutkan taakse. kukkulan toiselle puolelle. vaan niin monesti keskelle peltoa. avoimen mäen päälle. että katsokoot toiset. ei tässä ole mitään salattavaa. sillä vaikka hienotunteisuus onkin hieno asia. minäkin olen sitä hieman oppinut. minä kaipaan useasti sitä suoruutta. avoimuutta. rosoista maisemaa.

listoja

nautittavia asioita:

arvailu, milloin sade alkaa

puistopuutarhuri työssään

kenkä kahvikupin telineenä

kiipeileminen

kiipeilijöiden katselu

piknik

ääni, joka syntyy tennispalloa lyödessä

 

kirppislöytöjä:

vahakangasliina vuodelta 1973

metallituolit

värikkäät napit

letkuteline

metallinaulakko kylppäriin

äitiys-pinssi

kahvipaketeista tehty laukku

 

ihailemisen arvoista:

kummisedän taidot leikkipuistossa

kahvin maku

pieni neitokainen

liian hyvä jälkiruoka (vaniljakastike, keksinmurut, vaahtokarkit)

ystävän kirpparilöydöt

lasten maalaukset

autoilutaidot

 

tunteita, joita voi kokea:

ihastus

inhotus

välinpitämättömyys

hellyys

arveluttavuus

ilo

tyytyväisyys

toivon oppivani:

enemmän tästä pikkumiehestä

pyörittämään arkea kolmen lapsen kanssa

ajamaan miestäni useammin yksin jonnekin

sanomaan ääneen arvostustani läheisilleni

tyytyväisyyttä ja rauhoittumista

että yksikin pisara voi kastella, yksikin ääni kuulua

(minäkin voin saada hyviä asioita alulle, muttaa elämääni)

listojen tekemistä

pala kakkua, ja vähän lisää, vielä vähän. ja vielä kerran.

sitruunatorttupäivä. sillä sainhan kylään -vaikkakin pikaisesti- ystävän, joka on syntynyt yhdeksän päivää minun jälkeeni. hän kutsuu minua ensimmäiseksi ystäväkseen. lupasin näyttää tyttärelleni kuvan hänestä, joka tulisi kylään. näytin kuvan, jossa olemme yhdessä, ehkä vuodenikäisinä, pinnasängyssä. olemme molemmat vanhentuneet kauniisti noista ajoista.

tänään oli muutenkin hyvä päivä. käytin vauvan neuvolassa napakontrollissa. se oli oikein kaunis. en jaksanut antaa punnita vauvaa. oli jo viikonikäisenä ylittänyt syntymäpainonsa, odottakoon seuraavaa neuvolaa. itseni toki punnitsin. neuvolan vaaka ei valehtele. se sanoi, että nyt on jo vauvan ja istukan paino hävinnyt minusta. lapsivesimäärä lienee sama kuin rintamaidon:D

illalla juhlimme mieheni suvun kesken anoppiani. voi sitä iloista puhensorinaa. eri huoneisiin syntyviä, muuttuvia kuppikuntia. lasten riemua. valokuviin sovittautumista. kakkuja, grilliherkkuja. ajatusten vaihtamisia. lauluakin. kielten sekamelskaa. suomea. ruotsia. englantia. mitäköhän kieliä puhutaan minun vanhetessa suvussani. moneenkohan maahan lapseni ja lapsenlapseni levittäytyvät. sillä maailma pienenee, välimatkat lyhenee. kaiken kehityksen keskellä.

saaristoretki

saaristossa. lampaita. kalakauppiaita. kukkakauppiaita. ja kaalikääryleitä. olisi ollut leipääkin. monenmoista käsityötä. yhden lentokoneen otin kotiin mukaankin. mutta ehkä se vähän vielä muuttuu. mutta että aamusta lähdimme retkelle saaristoon kesätorille. nautimme kahvit siellä myös.

sillä lossimatkat kuuluu kesään. ei minulla ainkaan talvisin mitään halua lossiin, jos ei pakko. kylmä, jäinen meri ei minua houkuttele. mutta aina kesällä tulee kaipuu. keltaiset lossit. maalaispihapiirit. ihan kuin pääsisi osaksi satua edes hetkeksi. palaisi jonnekin juurilleen. vaikken saaristolainen ole koskaan ollutkaan. myrskyluodon maijan kanssa koen silti yhteyttä. halua seistä vasten tuulta.

kävimme myös kyläkaupassa. miten ihanaa olisi, jos vielä näitä pieniä kauppoja olisi joka kylällä. meidänkin kylällämme on joskus aikoinaan ollut kauppa ja posti. voisi kävellen poiketa. olisi ihanaa. vaikka kyllä me ruokakaupassa tunnemme myyjiä. hymyilemme ja saatamme vaihtaa muutaman sanankin. mutta se on silti niin eri. jos saisi naapurin miehen kalastaman kalan käärittynä voipaperiin. ehkä muutaman pienen vinkin, miten päästä sisälle hänen makumaailmaansakin.

ja melkein kuvittelimme ostavamme talon saaresta. mutta kuitenkin järki sanoo pitkät koulu- ja työmatkat. hiljaiset illat. harvinaisemmat vieraat. niin ehkä me vain pistäydymme idylleissä. kuvittelmme ostamalla saavamme palan rauhallisuutta, todellista maalaisuutta itseemme. ehkä minä virkkaan itselleni saaristohuivin keltaisesta, saaristolampaasta tehdystä, kasvivärjätystä villasta. ja huomenna, kun laitan kuhat pannulle. lupaan muistaa hymyillä. niiden kalojen ei tarvinnut matkustaa kaukaa.

tuunattu kylmälaukku

tarvitaan:

vanha tylsä kylmälaukku

googlen kuvahaku

word- tekstinkäsittelyohjelma

(jolla sai kätevästi vaihdettua kukan väriä)

tarra-arkkeja

tulostin

sakset

kynnet

jotku päivät vaan on näköjään luotuja kaikkeen tuunailuun. niinkuin tämä. pikkuherran päiväunien aikaan, odotellessamme suklaakakkua uunista, päätin yllyttää tyttäreni tuunaamaan kanssani kylmälaukkuamme. ja mielestäni siitä tuli hauska. enää puuttuu sellainen värikäs festaribussi, johon vois perheen laittaa. ja sitten ajeltais ympäri pikkukyliä ja nautittais piknikeistä.

kerran lehdessä oli hauskasti tuunattuja styroksisia kylmälaukkuja. siitä asti olen haaveillut sellaisesta. mutta tämä pitää todella hyvin lämmön kaukana. kesäisin pidämme paria isoa limsapulloa vedellä täytettynä pakkasessa. nopeasti pääsee retkelle, kun "kylmäkallet" valmiina. ne haiduttaa hitaasti pois kylmyyttään, pitäen eväät useita vuorokausia kylmänä. ja lopuksi on vielä juomavettä käytettävissä. suosittelen!

tavallisen tytön tuhatvuotinen uni

minä kellun unessa. mielessäni kuva maailman kauneimmasta sinestä. enkä minä tunne pelkoa. josta niin monesti valvemaailma täysi. sillä olenhan unimaailmassa niin paljon kaikkea muuta. eikä minun tarvitse kantaa enempää kuin jaksan.

nuoruus onkin heräämistä. vaikka ehkä en minä ihan nuori ollut silloinkaan. enempi aikaa unimaailmoihin ja piirtämiseen kyllä. sen miettimiseen, mitä kohti kulkee. vaikka kyllä minä muistan illat tuulisella rannalla. horisonttiin äänettä huudetut tuskaiset kysymyksetkin. mutta että tämäkin kuva osa sitä todellisuutta, joka on tehnyt minusta minua. ja siksi haen äkkiä vihreän kirjan. lahjoitan nuorena kirjoittamiani sanoja. vaikka ne jälleenluettuina tuntuvatkin kömpelöiltä.

elämäni, olen kuljettanut sinua

moniin paikkoihin. ja sinä minua.

olen itkenyt sylissäsi

kokemaani vääryyttä, mutta olen

myös kohdellut sinua ävlinpitämättömästi.

silti olet opettanut minua

näyttänyt minulle uusia asioita, elämä.

kärsivällisesti olet ollut jakamassa

äksyilyäni, ja yhä uudelleen

olet näyttänyt rakkautesi minua kohtaan.

elämä. jotenkin tuntuu hassulta

ajatella, että päivä päivältä

sinä luot minua

ja minä sinua.

en tiedä, milloin tiemme eroavat.

kaiken vain täytyy joskus loppua

vaikka se tuntuu vaikealtakin.

tiedän, että sinun jälkeen

kohtaan kuoleman

mutta olen kuullut, että hänkin

voi olla lempeä.

elämä. en jätä sinua vielä

pysähdytään edes hetkeksi

ystävyytemme äärelle.

sinun kanssasi, elämä

kaikesta huolimatta

minun on hyvä olla.

matka maailman ääriin

nämä kolme lähtivät reissuun. iso ajoi autoa. ja kaksi pienempää olivat takapenkillä yllättävän hyvässä sovussa. ja se oli oikeastaan aika mukavaa. että sopu autossa. ja ne kaikki laulut. prinsessa ruususet linnassaan. ja yleensä pyörät totisesti pyörivät ympäri, niin auton sisä- kuin ulkopuolellakin.

ja mitä kaikkea mukavaa taas. lounaskutsuilla ystävän luona. virkkasin vähän samalla. ihan peruskoukulla. kun nämä isot sain vasta myöhemmin. juttelimme ja lapset nukkuivat vähän vuorollaan. sellaista mukavaa yhdessäoloa. on mainiota, että on ystäviä, joiden sohvalla huomaa yhtäkkiä makaavansa. eikä se haittaa yhtään. melkein kuin koti itsellekin.

ja sitten menimme metrolla. ja lopuksi tulimme ratikalla. se on mukavaa aina. itsestäkin. siinä välissä ehdimme kahvitella marikahvilassa, jossa ei ollut ylipainoisia jalkaraheja eikä muutenkaan niin arkista, miten marimekon miellän. ja tietty ku keskustaan asti kurvaa, niin habitatti piti katsastaa. ja aina niin ihana. kuin ennen kingstonissa, jossa pystyi kävellä sinne. ja monta niistä seurannu tähän kotiin asti jo.

ja eilen nauroin ku löysin arkimokkaa. ei kaikkien tarvi juoda juhlamokkaa kuitenkaan. kai ne kohta keksii jo kotoilukahvinki. ku yhtäkkiä se on kaikkein haluttavinta, että sais pukeutua nuhjuisiin vaatteisiin ja käpertyä kotisohvan uumeniin. mutta vain, jos et ole köyhä etkä kipeä. työttömät, jotka tekevät tätä jatkuvasti, eivät luultavasti kotoile oikein. ja sitäpaitsi. minä vaihtaisin pääkaupungin jonnekin suomen yläkertaan. vaihteeksi.