minä kellun unessa. mielessäni kuva maailman kauneimmasta sinestä. enkä minä tunne pelkoa. josta niin monesti valvemaailma täysi. sillä olenhan unimaailmassa niin paljon kaikkea muuta. eikä minun tarvitse kantaa enempää kuin jaksan.
nuoruus onkin heräämistä. vaikka ehkä en minä ihan nuori ollut silloinkaan. enempi aikaa unimaailmoihin ja piirtämiseen kyllä. sen miettimiseen, mitä kohti kulkee. vaikka kyllä minä muistan illat tuulisella rannalla. horisonttiin äänettä huudetut tuskaiset kysymyksetkin. mutta että tämäkin kuva osa sitä todellisuutta, joka on tehnyt minusta minua. ja siksi haen äkkiä vihreän kirjan. lahjoitan nuorena kirjoittamiani sanoja. vaikka ne jälleenluettuina tuntuvatkin kömpelöiltä.
elämäni, olen kuljettanut sinua
moniin paikkoihin. ja sinä minua.
olen itkenyt sylissäsi
kokemaani vääryyttä, mutta olen
myös kohdellut sinua ävlinpitämättömästi.
silti olet opettanut minua
näyttänyt minulle uusia asioita, elämä.
kärsivällisesti olet ollut jakamassa
äksyilyäni, ja yhä uudelleen
olet näyttänyt rakkautesi minua kohtaan.
elämä. jotenkin tuntuu hassulta
ajatella, että päivä päivältä
sinä luot minua
ja minä sinua.
en tiedä, milloin tiemme eroavat.
kaiken vain täytyy joskus loppua
vaikka se tuntuu vaikealtakin.
tiedän, että sinun jälkeen
kohtaan kuoleman
mutta olen kuullut, että hänkin
voi olla lempeä.
elämä. en jätä sinua vielä
pysähdytään edes hetkeksi
ystävyytemme äärelle.
sinun kanssasi, elämä
kaikesta huolimatta
minun on hyvä olla.
2 kommenttia:
Minä pidin tästä, enkä edes huomannut kömpelyyttä. Jaoin jonkun ihanan kirjoittaman kömpelön runon illalla omalla seinälläni, se kun sai minut hyvälle mielelle.
Kuvasi on kaunis, kellut siinä kuin vedessä.
se on hyvä, jos muut ei kompastu mun sanoihin, niinkuin itse. vanhoja sanoja on silti mukava lukea. muistaa kävelty polku.
Lähetä kommentti