iltayöstä en saa unta. pyörin sängyssä niin, ettei miehenikään saa nukuttua. ravaan katsomassa pimeää tai valoisaa ikkunoista. riippuen siitä, mihin aikaan pyörityttää. kai tällainen kuuluu jo näille viikoille. mutta ei silti huvittais. ajatukset pyörii liian lujaa. eikä mikään oikein rauhoita uneen.
ja sitten aamuyöstä. vaikka eilen nukuinkin pitkään. tänään taas molemmat lapset siinä. toinen potkii selkää. toinen mahaa. ja yksi mahassa vetää volttia. minä sain tyhmän ajatuksen. lapseni hautajaisissa lukemassa totisena:
"heittäkää arkulle hellästi multaa
siellä on äiti, siellä on kultaa."
ja minä siinä aamuyöntunteina pyöriessäni mietin. että mitä väliä siinä silloin on. vaikka muistan sen kuminan mummoni haudalta. multapaakkuja. kiviäkin. mutta että silloin ei oikeesti enää voi satuttaa. itseään siinä säästelisi.
sillä onhan mieheni sanonut, että jokainen uni on pieni kuolema. mistä lie sarjakuvista lauseen oppinut. mutta siinä on jotain niin totta. siirtymä. jättää taakseen eilisen. kerää uudet voimat. uuden mielen. ja sen voin sanoa, että tällaiset yöt ei totisesti ole niitä helpoimpia unikuolemia. niin alan silti aamukahvin keittoon. ehkä puolilitraa lattea vie pois tän olon lattean. ja muuten. joskus sitten kun kuolen. ja potkitaan minua tai ei. niin haluan tällaisen tuohillapäällystetyn kranssin. tapasin tämän yksilön saksassa työmatkalla vuosia sitten. enkä ole voinut unohtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti