olipa kerran kestämätön tuoli. kangas sanoi RÄTS. hyvin kuuluvasti. istuuduttuani siihen. ja paljon voimallisemmin soi kohta nauru. vaikka tavallaan harmitti. oli vasta ostettu. vaikkakin muutaman euron vain maksoimme. mutta kun niin monta asiaa tehdään turhaan. kuljetetaan turhaan. ei niitä ole luotu kestämään. toista ne lapsuuteni raitakankaiset. melkein toivoi jo, että menisivät rikki. kulahtaneet kesämatkoilla mukana. vuodesta toiseen.
ja sitten yhtäkkiä loistoidea. virkkaan tukevan päällisen. ei voi hajota. ja niin virkkasin ihan liian kapean. mieheni ystävällisesti kyselee, toimiikohan. kerta ei saa olla venyvää sorttia. ja minä siinä, että no kapea ehkä, muttei liian pitkä. ja mies saa istua lattialla pian. koekaniini. sillä enpäs ollut ajatellut, että niin kovasti venyisi. (vaikka sain loistoidean riippumatosta. ei tarvitsisi kovin pitkää tehdä, mutta olisi käytössä jo hyvän mittainen).
nyt on sitten purettu ja uudelleentuotettu. onneksi ensiversiota ei tarvinnut kiinasta tänne kuljettaa. tuotekehittely tapahtui talomme sisällä. ja uusi on nyt tarpeeksi leveä. ja ehkä vain reilun 10cm pitkä. ja ensi-istumisella se venyi jo melkein jakkaraksi. painon alla on juurikin sopiva. nyt on vuorossa istumisharjoituksia. ja kun saan varmuutta. teen toisen kaveriksi. muistaakseni romukellarissa tapasin toisenkin rungon. olisihan se somaa istahtaa omille jakkaroillemme kesäöinä auringonlaskuja katsomaan. jos sitä nyt tässä iässä jaksaa valvoa. mutta sen kerron, että parvekkeella virkatessani käki kukkui minulle monta onnellista vuotta lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti