heräsin yöllä sateeseeen. pitkästä aikaa taivaan täydeltä tuli vettä. ja minä ajattelin lapsuuden kesiä. silloin kuin kesäasuntomme vinteillä vielä hetekat ja peltikatto. niitä lapsuuden onnellisia aikoja, kun luimme kirjoja. opettelin esperantoa tätini vanhasta kirjasta. minun onnellisimmat kesämuistot eivät liity aurinkoon. en ole koskaan ollut aurinkoihminen. vaikka lasten myötä olen ymmärtänyt, miten paljon helpompaa se on. mennä vähin vaattein pihalle. vilvoitella itse varjossa. keväällä vielä auringosta nauttii, kesällä minulle tulee liian kuuma.
ja mietin siinä maatessani sadetta ylipäätään. kun siinä koko perhe ahtautuneena yhteen sänkyyn. nukahtaessa vielä mahtui pyörimään. aamuyöstä aina suorana kuin tikku. lähes hengittämättä, vaikka mahassa vedetään volttia. ja joskus melkein noiden isompien varpaita suussa. heillä on kyllä tilaa pyöriä!
sillä on sanottu. että sade siunausta. ja mietin, missä tilanteissa olemme saaneet sateita. meidän perheen elämässä se on ollut vahvasti läsnä. kun olimme juuri kihlasormukset saaneet vaihdettua, jouduimme juosta ison puun alle pitämään sadetta. tai kun hääpäivänämme kävelimme kirkosta juhlapaikalle, aurinko katosi ja alkoi sataa. ja se tuntuu kauniilta siksikin, kun meidän häistämme ei ole yhtään kuvaa. niin tavallaan jokainen kesäsade muistuttaa. tavallisenakin arkipäivänä.
ja sitten molempien lasten syntymät. talvisin sade tuli lumena. emme halunneet kameraa sinnekään, synnytyssaliin. ei kuvia napanuorista, pienestä ensimmäistä kertaa rinnalla. vain kehossani voimakas muisto. pehmeä iho. ja kun ikkunasta katsoi ulos. lumihiutaleita. pehmeitä nekin.
niinpä katson ulos ikkunasta kiitollisin mielin. tämä harmaus muistuttaa minua elämäni valoisimmista päivistä. ne tulevat minua lähelle. osoittavat paikkaani tässä. kiitollisuuttakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti