mieheni vie lapset haudalle. tyttäreni näkee siellä hautoja. kukkia, joiden tuojien suru vielä tuore. vereslihalla. joiden arkiaskareet päättyvät hetkittäisiin havahduksiin. häntä ei enää ole. ja onhan se niin, että kipeissä kohdissa tarvitsemme jotain konkreettista. surutaloon viemme kukkia. itseämme osaamme harvoin ojentaa, antaa tueksi. vaikka sydämestämme haluaisimme osata.
ja tyttäreni haluaisi poimia haudoilta kukkia äidilleen. minulle. tuoda lohduksi näihin päiviin. kotoa pois ollessaan huolehtii. "itkeekö äiti, kun on yksin kotona?" haudalta en kukkia saa. mutta tyttäreni valitsee minulle kukkakaupasta viisitoista ruusua. ovelta huuto nukkuvan äidin korviin: "äiti, tuu hakemaan nämä sun kukat. et tiedä millaisia nyt tuotiin."
iloa, väriä, kauneutta olen pyrkinyt nostamaan silmieni korkeudelle ympäri talon. että muistaisin ilota. että muistaisin tämän kivun väliaikaisuuden. niinkuin siinä tarussa kuningas, joka hallitsijana oli impulssiivinen toiminansa suhteen. hyvinä päivinä päästi vangit ja puotti veroja. huonoina tuomitsi kuolemaan ja mitätöi kansansa sanoin. eikä meinannut lääkettä löytää. kunnes muukalainen antoi sormuksen, jonka sisälle kaiverrettu teksti piti joka aamu lukea: "tämäkin on ohimenevää". sitä olen muistellut. siitä saan voimaa.
ja jos ei pääsiäinen juuri kivun ja lohdutuksen juhla, niin minkä sitten. kärsimys. armahdus. se kaikki tulee minua erityisen lähelle nyt. ja onhan se niinkin, että kun on rakkaita lähellä. niin minulla on paljon. ja meidän perheeseen ovat lapset syntyneet vasta kuukausien kipujen jälkeen. joskus minä kapinoin kipua vastaan, en lasta kuitenkaan. sitä odotan syliini suukoteltavaksi. se läheisyys ja yhteenkuuluvaisuus viikkojen aikana parantaa minut terveeksi jälleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti