hetki

kuulin jossain valkovuokkometsän lähellä armaassa pääkaupungissamme muistutettavan. että kukat elävät vain hetken maljakossa. mutta pitkään luonnossa. todennäköisesti julkisilla paikoilla ne ehtivät ilahduttamaankin useampaa ihmistä. kodit ovat aika suljettuja laitoksia nykyisin. että vaikka ulos sieltä pääsee, niin harvoin sisään. siksi olikin mieltä ilahduttavaa alkuviikosta ovikellon soiminen kesken päivän. elämän hetkien jakaminen.

minä olen ollut unissa monina öinä. ehkä se kuuluu raskauteen. koskaan eivät ole uneni niin tunteikkaita ja voimakkaita muulloin. ja eräänän yönä minä heräsin siihen, miten itkin. minä jouduin taas kerran vastakkain itseni ja toimintani kanssa unessa. sen kanssa, miten hauras ole niin monesti. miten täytyn, enkä päästä irti. miten heikko kuori, jonka alla itkevä sydän. ja tänään luin vanhaa päiväkirjaa. miten monta minuuden tuskaista pohdintaa sielläkin. ja silti iloa siitä, että tämä on minun elämäni. ja minun tapani työstää asioita.

sillä katsantakanta vaikuttaa kaikista eniten. jostakin ulkopuolisesta elämäni näyttää ihan erilaiselta. ei minua kukaan tunne kokonaan. en minä itsekään. eikä minua kukaan kokonaan hyväksy. en minä itsekään. enkä minä enää odota sellaista. vaikka joskus se tuntui niin kovin tärkeältä. sillä tiedän ihmisyydessä asuvan kaiken inhimillisen. sen hyväksyminen on silti niin toinen asia. mutta tärkeintä on, että osaan löytää ajat, jotka käytän itseni miettimiseen. sillä nyt lapset nukahtivat molemmat. minä laitoin vivaldin soimaan. saman, jonka niin monta kertaa ennenkin. jo yläasteajoilta asti. ja maalasin kolme puuta.

tavallisen tytön tuhatvuotinen uni

minä kellun unessa. mielessäni kuva maailman kauneimmasta sinestä. enkä minä tunne pelkoa. josta niin monesti valvemaailma täysi. sillä olenhan unimaailmassa niin paljon kaikkea muuta. eikä minun tarvitse kantaa enempää kuin jaksan.

nuoruus onkin heräämistä. vaikka ehkä en minä ihan nuori ollut silloinkaan. enempi aikaa unimaailmoihin ja piirtämiseen kyllä. sen miettimiseen, mitä kohti kulkee. vaikka kyllä minä muistan illat tuulisella rannalla. horisonttiin äänettä huudetut tuskaiset kysymyksetkin. mutta että tämäkin kuva osa sitä todellisuutta, joka on tehnyt minusta minua. ja siksi haen äkkiä vihreän kirjan. lahjoitan nuorena kirjoittamiani sanoja. vaikka ne jälleenluettuina tuntuvatkin kömpelöiltä.

elämäni, olen kuljettanut sinua

moniin paikkoihin. ja sinä minua.

olen itkenyt sylissäsi

kokemaani vääryyttä, mutta olen

myös kohdellut sinua ävlinpitämättömästi.

silti olet opettanut minua

näyttänyt minulle uusia asioita, elämä.

kärsivällisesti olet ollut jakamassa

äksyilyäni, ja yhä uudelleen

olet näyttänyt rakkautesi minua kohtaan.

elämä. jotenkin tuntuu hassulta

ajatella, että päivä päivältä

sinä luot minua

ja minä sinua.

en tiedä, milloin tiemme eroavat.

kaiken vain täytyy joskus loppua

vaikka se tuntuu vaikealtakin.

tiedän, että sinun jälkeen

kohtaan kuoleman

mutta olen kuullut, että hänkin

voi olla lempeä.

elämä. en jätä sinua vielä

pysähdytään edes hetkeksi

ystävyytemme äärelle.

sinun kanssasi, elämä

kaikesta huolimatta

minun on hyvä olla.

kerätä lapsuusmuistoja kesästä

palasin tänään ajatuksissani lapsuuteni kesiin. päiviin, joilloin aurinko paistoi. ja opin uusia asioita. nauroin, luotin ja rakastin. vaikka vanhempani varmasti muistavat. etteivät päivät aina oikeasti sellaisia olleet. ja jos ihan totta puhutaan. ei täälläkään. kun katsoin lapsiani. minulla hermot väliin niin kovin kireät. kun miksi ne kengät pitää jättää kaivon kannelle ja juosta sukkasilleen.

meidän parveke on aina lämmin keväisin. siellä on ihana olla. kesällä siellä läkähtyy. aurinko on silloin liian kuuma. ja me siirrymme terassille. oikeastaan se on hauskaa. että on eri ajanviettopaikat eri vuodenajoille. vaikka nykyään parvekekaan ei ole enää parveke. viimekesäisen remontin jäljiltä se on saanut portaat kylkeensä. että kai se on sitten vaan takaterassi. jos totta puhutaan. ja siihen yleensä pyrin.

rakastan näitä vanhan värisiä kuvia. varsinkin tuon pikkuherran viilettäessä kierrätyskeskushousuissaan. ja eemelilippis päässään. jotenkin tuonki rakkaan luonne alkaa paljastua. se taitaa olla sellainen suloinen hönö. tuskin tyhmä kuitenkaan. mutta jotenkin tyhjännauraja silti. ei pyri suorittamaan, olemaan ikäistäänsä vanhemman oloinen, niinkuin siskonsa. tollottaa ja kikattaa.

ja sitä luonnetta on hauska pohtia. jotkut piirteet ärsyttävät itsessä ja lapsissa. usein samat. niinkuin liika kiirehtiminen ja häseltäminen. että sata kertaa ehtii pomppia neiti, ennenku ruoka syöty. ja sitten sitä tajuaa äkkiä laittavansa pyykit kuivariin lasten vielä syödessä. niin moni paha minusta periintyy. eikä se ole aina helppoa. onneksi vastapainona hyväkin. reilu ja rento suhde uuteen. 

ja jos ei tämä pikkumies valloittaisi äitinsä sydäntä, niin olisihan se kumma. miten omia lapsia voi rakastaa niin paljon. se on mielestäni ihan hullua. vaikka ne olis likaisissa vaatteissa. ja räkäisiä. muistan, miten lapsetonna se kaikki vähän kuvotti. toisten "kakaroissa". miten huomasi sen, että kauniissa vaatteissa ja puhtaina ne toisten lapset olivat paljon suloisempia. rakastettavempiakin. vaikka tätä on hävettävää sanoa. mutta ne omat, ja muut läheiset, ei kyllä piiruakaan iletä likaisuus. vaikka puhtaat vaatteet on tietty mukava vaihtaa päälle ja naama pestäkin. ihmeellistä.

ihan ihme maanantai

aivan ihmeellinen päivä. vaikka ei kai mitään erikoista oikeasti. aamusta neiti niin muotitietoisena lähdössä pyöräilemään pihaan. että ilohan siihen heti pyrki. mieleen ja sydämeen. vaikka aamusta oli aurinko armas. herätti meidät. ja ennen aamupalaa jo otin suihkun. lapset leikkivät ilmapalloilla kodarissa. niin hyvä aamu. että jäi kahvi keittämättä.

ystäväni ihmetteli minua virkkaamassa valkoista baby cocoonia. että miten minä valitsin valkoisen. että olisi kuvitellut jotain värikkäämpää. ku meillä aina meinaa kaikki mennä värikkääksi. mutta ei se itselle ollut. tämä on. ku saisi vielä sen siirrettyä vähän kapeemmasta putkilosta tuonne. ihan katseltavaksi. ei kokeiltavaksi vain. vielä jäi jämälankoja. mutta ehkä niistä taas jotain. tilkkuja ainaki.

ja illasta olimme naisporukalla jokivarressa syömässä. puhumassa maailmaa paremmaksi. vaikka ei se aina heti parane. kipu ja tuska vaatii jokaisella aikansa. vuorotellen onneksi tulevat. että voisimme jaksaa kantaa toisiemme taakkoja. että olisi ilontuojia aina sen synkimmän keskelle. ja joskus jos ei jaksa kuunnella, voi katkaista korvan. jos ei jaksa puhua, voi katkaista suun. eikä aikuisena kukaan enää koe, ettei toinen ollenkaan läsnä. välillä jokaisella meistä vähemmän voimia käytössä. ja nyt minä sanon, että jos ei istumakivut lähde saunassa. niin ehkä uni parantaa. kauniita unia.

mitä pienet perässä, sitä isot edellä

joskus loistoideat tulevat heti aamulla. jos mies istuu lattialla ja katselee lapsena keräämiään tarroja. tietty se esitteli niitä  keijukorvalle, etsivät lentokonetarraa. ettei se ihan lamaannusta ollut. mutta silti. niinpä sanoin, että otappa tuo eteinen asiaksesi. ja sitten se aloitti. vaikka nehän paisuu nuo projektit. tämäki. nyt on seinää purettu. uusi ulko-ovi tilattiin jo eilen.

ja pikkuherra sitten perässä. olis halunnu kompastella naulaisiin listanpätkiin. ja muutenki. vaikka voisiko olla pelottavampaa, kuin narskahtava ääni. kun naulaisia karmeja revitään irti. mutta että tämä on nyt aloitettu. saa nähdä kauanko kestää, että saamme paraatieteisen. valoa lisääntyi jo nyt. tilavammaltakin tuntuu.

ja niinpä ruvettiin me tytötkin puuhommiin. maalaamaan levyjä ja tekemään korutelineitä. neidille sitten ihan vain naulalla koukut. että saa paksut helmet laitettua. itse valitsi okran väriksi. maalasi suurimmaksi osaksi. pitäisi laittaa se tekemään taulujakin. alkaa keskittymiskykyä olemaan jo hieman. sellainen pyryharakka se on aina ollu. ja korutelineet äkkiä vain kuvasin tuossa eteisen seinällä.. se vielä odottaa purkua. ehkä ensiviikolla sanomme sille heippa.

omaan korulevyyni laitoin korsettihakasista koukkurivin. ja ei sellaisen sisään kovin paljoa mahdu. korut taitavat viedä paljon tilaa. tuohon änkesin 9 ketjua. montakohan tollaista pitäis tehdä, että kaikki korut saisi paikkansa. ehkä laitan kaikki helmet ja paksut korut laatikkoihin. ettei peitä seiniä. oon vain huomannut, että paremmin se koru lähtee kaulaan jostain näkösältä. (tänään ei teksti kulje. mutta onki ollu toimintapäivä. nyt meen maustamaan kanaa, kohta grillataan.)

enkelinsiipiä suojaksi, tutti lohduksi

aamuenkelistäkö innostuneena. vai muuten vain. mutta mielessäni alkoi pyörimään. tavallista kauniimpi. virkattu tuttiremmi. sellainen, joka sopisi pienen vauvan ensimmäiseksi tuttiremmiksi. kuin enkelin siipien ketju. suojelevia katseita. sitä sydäntäpakahduttavaa rakkautta.

 

ja niinpä ajattelin virkata pari kappaletta pikkuherran unien aikaan. ja koska se on mielestäni kaunis, katsoin tarkkaan, miten se rakentuu. ja kirjoitin ohjeiksi kanssa. kun sellainen hassu virkkaajatäti kuin minä, ei laske. ei mieti. virkkaa vain. suuntaan jos toiseen. ja siksi ei tule ohjeita laitettua. pyydettäessä tietty voin kertoa tarkemmin muistakin. mutta nyt tutti suuhun!

klikkaamalla näet ohjeen lähempää!

arkienkeli

ja aamusta saan kuulla. miten tahtoo enkeliksi. ja lupaan, että jo heti tänään. aamupuuron jälkeen. ja voi sitä iloa. haluta tulla joksikin. ja tullakin. niinkuin itsekin. harvemmin enää tavoitteita kuitenkaan. noin tavoiteltavia. enemmän, että kuinka saisin tuon tehdyksi. ja miten pääsisin iloon kiinni taas. 

ja sen olen totisesti elämässäni oppinut. miten lapset enkeleinä siinä arjessa. pitävät kiinni helpoissa ja yksinkertaisissa asioissa. eivät liikaa mieti, mutta uusista näkökulmista kuitenkin. ja ottavat kaulasta ja sanovat rakastavansa. joskus sata kertaa päivässäkin anteeksi. ja ilo. sitäkään en voi olla ihmettelemättä. siihenkään en voi olla tarttumatta. elämä tässä ja nyt. murheet konkreettisempia. helpommin korjattavissa.

joinakin päivinä toivon niin paljon olevani kuin he. mutta muistan silti, ettei se lapsenakaan helppoa. miten paljon toisten armoilla. vaikka turva siinä samassa. ja tunteet niin kokonaisia. siksi niin satuttavia. nyt isona kaikki tasapaksumpaa, harmaampaa. ilossa tiedämme jo surun soittavan säveliään. eikä kenenkään valinta niin yksiselitteinen enää. eniten sitä toivoo. että saisi ilosta kiinni. joka päivä. kiitollisuudestakin.