kaikki vanha meissä. se on rapistunut. ja me emme tunne sitä enää. me luulemme tavoittavamme sen hetkittäin. vääristyneitä värejä. sepitettyjä selityksiä. ei se ole enää keskeltä niinku silloin. ettei muuta nähnyt. ja silti me yhä uskottelemme. minä ainakin. että se olisi saavutettavissa. otettavaksi käyttöön milloin vain. vaikka onhan se niinkin. että kokemus meissä syventyy. saa monipuolisempia katsantoja. ja sitä vasten on helpompaa rakentaa uudempaa. vaikka ei helppoa siltikään aina.
ja silti tavallaan puhun meistä. vaikka en ajatellut aluksi niin. tai että nyt ylipäätään olisi tärkeä pohtia meitä. vaikka miksipä ei olisi. joka päivä. että muistaisi. että tuntisi paremmin. että yhä maalaisi unelmia. yhä ehtisi yhteistä tietä. seikkailuakin. ettei arjen alle jäisi se kaikki vaaleanpunaisuus, jossa nuorempana asuin. pilvilinnoissa. vaikka en olisi silloin arvannut, miten sydän ei aina hyppäisi kurkkuun jokaisesta r-sanasta tekstiviestissä. ettei kukkakimppu joskus tuntuisi kuin vain kukkakimpulta. että yhteisestä ajasta malttaisin karata omaani. joskus nauroimme niin paljon, sille miten säilöisimme rakkautta. että sitä olisi aina ottaa varastosta. mutta sitä on silti tainnut riittää. ammennettavaksi. ainakin toisella. ja siten jaettavaksi. muistan monta päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti