aurinko paistaa kasvoilleni liian kuumasti. minä etsin paikkaa varjosta. sillä minä ja aurinko emme mahdu paistattelemaan samaa seinustaa. vaikka kyllä minä rakastankin katsoa ihmisiä valkoisissa pellavavaatteissaan. hattuineen kaikkineen. mutta itse tarvitsisin vähintäänkin sen pitsisen aurinkovarjon. sellaisen, jonka mukana saisi samalla vähän hienostuneisuutta tähän arkiseen olemukseen.
minun ajatukseni ovat pehmentyneet. ne kulkevat hitaasti ja pysähtyvät ihmeellisyyksiin. aina minä en saa itseni kiinni. tai ajatuksiani kiinni. monesti kuitenkin hymyilen. tässä on hyvä olla. käpertyä itseensä. ja jos joku yrittää saada minusta enemmän irti, minä vaikenen. minun eloni totisesti pyörii oman napani ympärillä. lähinnä sen napani alla paukuttavissa kyynärpäissä. kylkiluitteni alle työntyvissä kantapäissä. huomaan, miten olen alkanut käpertyä. hiljenyäkin jo.
ja silti välillä minut valtaa suuri riemu. halu nauraa ääneen. takertua kaikkiin ihmisiin. hypätä kalliolta mereen. tietysti niissä unelmissa vesi olisi turkoosi, ja minä osaisin uida paremmin. mutta tiedätte varmaan. ajaa katottomalla autolla ja kuunnella jotain iloista. nauraa sille, miten aurinkolasien alle liian pitkät etuhiukset meinaavat mennä piiloon.
ja jos vauva päättäisikin syntyä tänään. hän ei olisi enään ennenaikainen. mitään en ole valmiiksi laittanut. odotan vielä muutaman viikon. en kiirehdi. teen sitten, kun oikeasti se tunne. että minun lapseni haluaa kaiken valmiiksi. että voi syntyä.
mikä sen mukavampaa. kuin nauttia kesästä. ystävistä. samoja naamoja ei kyllästy katselemaan, vaikka olisikin nähnyt useana päivänä peräkkäin. jos niillä kasvoilla yleensä hymy. jos itsessä yleensä sisäisesti niin hyvä olla. oma itsensä. ja vapaus kohottautua tai kaivaa syventyneitä ajatuksia. sukellella ja purskuttaa vettä suustaan, korkealla kaarella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti