minä virkkaan itselleni kukkaa. minä virkkaan itselleni ruusukkeen. minä virkkaan itselleni ruusukkeen, äitienpäiväksi minä itselleni sen annan. en siksi että olisin aina onnistunut. en siksi, että tuntisin ylpeyttä tänään. niin monesti huutoa ja hermoilua kuitenkin. tämä arki.
mutta että rakkautta on silti riittänyt. että sen määrä on voimistunut ja kasvanut vuosien varrella. niin että joskus ihan kipeästi sattuu sydämeen. kun kuitenkin niin kiinni noissa. ettei meinaa osaa irrottautua. vaikka hyvää tekisi molemmille.
silti minä uskon, että jokainen äiti ja lapsi yrittää parhaansa. että elo olisi, jos ei sopuisaa, niin arvokasta, tärkeää. rakkaudentäyteistä. ja että siinä olisi tilaa kaikkien kasvulle. muuttumiselle. vaikka tilanteet niin monesti sitä arkea. kiirettä. turhautumista. mutta myös tahmeilla käsillä poimittuja varrettomia kukkia. oman väsymyksen keskeltä valmistettu aamupuuro.
ja kun vasaralla keltaiseen pullonkorkkiin paukutin lasteni alkukirjaimia. minä ymmärsin. huomaamattani olin lapseni nimennyt. äitini nimikirjainten mukaan.
niin se äiti minussa elää. vaikka kaukanakin. ajassa. ja harvoin tavataan. silti niin moni asia muistuttaa. vaikka kortti yhä tekemättä. kuitenkin täällä jotain odottamassa. ensikohtaamista. sellaisia me lapset olemme. emme aina yllä siihen, mihin pyrimme. minä ainakaan. mutta tiedän riittäväni silti. kiitos rakkaudestasi, äiti.
2 kommenttia:
Sun teksteille nyökyttelee ja tuntee samoin.
monesti ei vaan voi kommentoida, kuten nytkään, kun sanoit jo sen!
ihana kuulla tämäkin. monesti hiljaisuutta pitää sellaisena mitäänantamattomana. mutta että sitäkin, hiljaista katsantaa itseensä siis. kiitos.
Lähetä kommentti