maanantai 28. helmikuuta 2011

ajattelin sukuni naisia leipoessani


minun tyttäreni on kaunein kaikista. ei maailman kaunein. ei maailman suloisin. vaan äidin kaunein. äidin suloisin. minun tyttäreni on minun silmissäni niin totta. minun maailmani ihanin. minun maailmani kauhein. häntä minä kovasti rakastan. ja silti välillä toivon, että minun ei tarvitsisi katsella häntä silmissäni.


minun äitini on kaukana. ei vielä niin kaukana kuin hänen äitinsä. hänen äitinsä on poissa. ja oman isoisoäitini mukaan olen saanut nimeni. mutta minun äitini on kaukana. näen häntä harvoin. ihan liian harvoin. sillä minun äitini on hiljaisuudellaan niin vanha. niin herkkä. ja silti hän nauraa niin, että karjalaistyyliset silmät menevät ihan viiruiksi. minä olen osa meidän suvun naisten elämää. en enään nuorin ketjussani.


minun sukuni naiset ovat tottuneet tekemään käsillään. ennenkaikkea minun sukuni naiset ovat tottuneet työskentelemään. selviämään.


minun sukuni naiset rakastavat kauneutta.  mutta se ei ole tärkeintä. se on osa arkea. osa elämää. sillä arjen pitää olla kaunis. käden jäljen tulee olla kaunis. kodin tulee olla kaunis. mutta ei muiden silmissä niin kuin omissaan. oma turvapesäke.


ja siksi meitä on välillä niin vaikea ymmärtää.

4 kommenttia:

Anne kirjoitti...

Ihania leivonnaisia, kauniita ajatuksia ja niin tosia!

Leea kirjoitti...

Ihania narsisseja! Ja samankaltaisia ajatuksia kuin minulla.

Anonyymi kirjoitti...

Ompa hyvän olosia patonkeja. Ja makusia.

larppa aliisa kirjoitti...

ihania. ootte ihania.