sulkea silmät

minä muutun voikukan valkoisiksi höttyväksi. ja lennän tuulen mukana. minä olen nyt niin kovin väsynyt kaikkeen. enkä jaksa kannatella itseäni enää. mutta tuuli on varmasti lempeä ja lämmin. ja uudella kasvualustalla jaksan taas kaivaa itseni ravitsevaan maahan.

eikä sade haittaa. se huuhtoo pois turhaa. ja kuljettaa. ja jos minusta ei koskaan tulekaan mitään kaunista. niin tämä oli kuitenkin minun tieni. näen sen. sillä vaikka suljen silmäni. näen niiden takaakin. siihen asti, että jaksan taas.

kotirouvan karkkipäivä

pieni kurkistus syihin, jotka herättivät minut tänään aikaisin. kesätyttömme sentään oli hyvillä unenlahjoilla varustettu. nukkui 15 tuntia, joista viimeiset kolme hirveän metelin säestyksellä. oli mukava päivä. kaikki vähän kesken. niinkuin elämä yleensä. kahtena aamuna olen saanut viestin, että läheiseni ovat saaneet vauvat. kateus iskee. mutta onneksi on muita mukavia asioita elämässäni. nyt menen unille. jatketaanpa harjotuksia, sanois äiti.

värejä värejä värejä

minä ympäröin itseni väreillä. kietoudun sävyihin. tarvin nyt niitä erityisesti. värien leikkiä. mielen hauskuutta. ja se tuo iloa. kun keräämme yhdessä kukkia lasten kanssa. en ehkä huuda niin paljon sille, että kasvimaalta lähtevät tikut karkuun. pikkuherra on ihan mahdoton.

onneksi mies paistoi eilen kanat valmiiksi. minä saan mikrottamalla ruoan. jos söisi sata tomaattia itse, paljon mozzarellaa. niin ehkä tästä päivästä tulee onnesta täysi.

väri tukan, voikukan

keltainen on väri, joka herättää paljon mietteitä. ei vain minussa. keltaisesta väristä on olemassa paljon lauluja. keltainen toukokuu soi nuoruudessa niin ja jää kyllä soimaan vieläkin joskus päähäni. ja toivon ettei niin käy nyt. pitäisi hankkia sen sanat. olen huomannut sen olevan ainut tapa saada päässä pyörivä laulu pois. jos saa laulaa sen pois. muistan ulkoa varmasti toista tuhatta laulua. ja säveleitä vielä runsaammin. ja joskus pääni on liian täynnä musiikkia.

keltaisesta on sanottu, että se on väri, jota ihminen kaipaa halutessaan muutosta elämään. jos miettii, että viimeksi 70-luvulla keltainen väri oli niin kovin muodikas. ja nytkin sitä on paljon. että miten näissä molemmissa aikakausissa on ollut kaipuu muuttaa maailmaa erityisen voimakas. aiemmin pyrittiin vapaaseen kasvatukseen, vapautumiseen ylipäätään. nyt taas pyritään takaisin kotiin. luontoon. inhimillisyyteen. 

meilläkin muutoksia puhaltaa. ehkä siksi halusin kuvata keltaista. sitä hiipii kotiin. neidin lempiväriä, eikä minullakaan ole sitä mitään vastaan. huomenna saamme kesätytön meren takaa. jännää ja mukavaa ajatella, että lähiviikot kotimme on kaksikielinen. uudet ovet ovat saapuneet pihaamme. keskiviikkoaamuna tulee asentajat (ei, ei keltaisia ovia. talossa on keltaisenoranssia liikaakin, ja minä unelmoin senkin vaihtavan väriä lähivuosina). ja joka aamu minä ihmettelen, mitä teen vielä kotona. paljon mieluummin lötköttäisin aamutakissa valmiiden ruokien ääressä. tuhisija tissinpielessä.

millaisia muutostuulia teidän elämässänne? kyllä ne pienet (tai isot varsinkin) muutokset pitävät mielen virkeänä. ja minuuden kehittyvänä. joskus mukavalla, ja joskus kipeälläkin tavalla. mutta uskon, että se on elämän ehto. niin harva asia pysyy samana. kivetkin kuluvat.

saaristoretki

saaristossa. lampaita. kalakauppiaita. kukkakauppiaita. ja kaalikääryleitä. olisi ollut leipääkin. monenmoista käsityötä. yhden lentokoneen otin kotiin mukaankin. mutta ehkä se vähän vielä muuttuu. mutta että aamusta lähdimme retkelle saaristoon kesätorille. nautimme kahvit siellä myös.

sillä lossimatkat kuuluu kesään. ei minulla ainkaan talvisin mitään halua lossiin, jos ei pakko. kylmä, jäinen meri ei minua houkuttele. mutta aina kesällä tulee kaipuu. keltaiset lossit. maalaispihapiirit. ihan kuin pääsisi osaksi satua edes hetkeksi. palaisi jonnekin juurilleen. vaikken saaristolainen ole koskaan ollutkaan. myrskyluodon maijan kanssa koen silti yhteyttä. halua seistä vasten tuulta.

kävimme myös kyläkaupassa. miten ihanaa olisi, jos vielä näitä pieniä kauppoja olisi joka kylällä. meidänkin kylällämme on joskus aikoinaan ollut kauppa ja posti. voisi kävellen poiketa. olisi ihanaa. vaikka kyllä me ruokakaupassa tunnemme myyjiä. hymyilemme ja saatamme vaihtaa muutaman sanankin. mutta se on silti niin eri. jos saisi naapurin miehen kalastaman kalan käärittynä voipaperiin. ehkä muutaman pienen vinkin, miten päästä sisälle hänen makumaailmaansakin.

ja melkein kuvittelimme ostavamme talon saaresta. mutta kuitenkin järki sanoo pitkät koulu- ja työmatkat. hiljaiset illat. harvinaisemmat vieraat. niin ehkä me vain pistäydymme idylleissä. kuvittelmme ostamalla saavamme palan rauhallisuutta, todellista maalaisuutta itseemme. ehkä minä virkkaan itselleni saaristohuivin keltaisesta, saaristolampaasta tehdystä, kasvivärjätystä villasta. ja huomenna, kun laitan kuhat pannulle. lupaan muistaa hymyillä. niiden kalojen ei tarvinnut matkustaa kaukaa.

puoli litraa omaa aikaa

silmät puoliummessa. isoon kuppiin vesi ja neljänviljanhiutaleet. mikroon 3 minuuttia. eilisen jäljiltä pesemättä ollut mutteripannu käteen. pesen sen. laitan kahvit ja vedet sisään. hellalle. puuro mikrosta. jaan sen kahteen lautaseen. sekaan kolme rullausta suolaa, lusikallinen voita ja loraus maitoa. sekoitus. lasten eteen pöytään. kaikille eteen lasi vettä.

neljä desiä maitoa mikroon. 2 minuuttia. aamulääkkeet. puuronsyönnin komentelua. väliin lusikoinkin. lusikka on välillä traktori. rekka. hevonen. lentokone. mikro piippaa. kaadan maidon sekaan kahvin. annan hetken makujen sopeutua toisiinsa. kaadan ensimmäisen kupillisen itselleni. nautin mausta.

näin minä herään. joka aamu arkena. joskus kyllä lellin lapsia muroilla. mutta että itselle aina tämä puolen litran kahviannos. sillä pääsee alkuun. sillä saan oman ajatukseni heräämään. ja joskus, kun hyvä onni käy, niinkuin tänään. nautin viimeiset tilkat hiljaisuudessa. lasteni ollessa jo pihalla mummonsa kanssa. kylmentynyt, omaa aikaa korostava kahvi. tästä tulee hyvä päivä.

iltakahvilla leikkimökissä

eilen haaveilimme iltapikniksistä. ensiksi merenrannalla. ja sitten edes kotipihalla. ja lopuksi päädyimme esittämään neidille, joskos hän kutsuisi meidät iltapalalle leikkimökkiin. "siellä on kyllä vähän sotkuista", oli ensikommentti. taitaa olla aina sama virsi meillä miettiessämme vieraiden kutsumista. kotimme aina niin huiskinhaiskin.

mutta lupaisimme olla välittämättä. ihan kuin monet ystävistämme ovat olleen. toisten sotkut eivät jostain syystä rasita niin paljon kuin omat. se on oikeastaan helpottavaa. että muillakin näin. ja olen monen kuullut sanovan, että muutenkin rennompaa, jos ei ole kaikki niin justiin. eikä meillä ole koskaan!

mutta niinpä paistelimme kananmunaa, teimme eväsleipiä. vierailtamme syömättä jääneet herkut mukaan. juomat ja jugurtit. ja lähdimme kyläilmään. vähän jännittynyt neiti siinä portailla. leikki autolla, eikä oikein osannut sanoa mitään. jännä huomata se sanattomuus. ihan näin tuttujen kesken. kun roolit vaihtuvat.

pikkuherralla lensi enemmän ruokaa lattialle kuin meni suuhun. sisällä söimme vielä ennen yötä varailtapalan. mutta olihan se mukava jutustella. tappaa satoja hyttysiä. tuskastellakin siellä. parasta silti oli tyttäreni kommentti meidän lähdettyä. "olipa niin kiva nähdä teitä" ja hänen jatkaessaan "kun kävittä minulla!"