eilen haaveilimme iltapikniksistä. ensiksi merenrannalla. ja sitten edes kotipihalla. ja lopuksi päädyimme esittämään neidille, joskos hän kutsuisi meidät iltapalalle leikkimökkiin. "siellä on kyllä vähän sotkuista", oli ensikommentti. taitaa olla aina sama virsi meillä miettiessämme vieraiden kutsumista. kotimme aina niin huiskinhaiskin.
mutta lupaisimme olla välittämättä. ihan kuin monet ystävistämme ovat olleen. toisten sotkut eivät jostain syystä rasita niin paljon kuin omat. se on oikeastaan helpottavaa. että muillakin näin. ja olen monen kuullut sanovan, että muutenkin rennompaa, jos ei ole kaikki niin justiin. eikä meillä ole koskaan!
mutta niinpä paistelimme kananmunaa, teimme eväsleipiä. vierailtamme syömättä jääneet herkut mukaan. juomat ja jugurtit. ja lähdimme kyläilmään. vähän jännittynyt neiti siinä portailla. leikki autolla, eikä oikein osannut sanoa mitään. jännä huomata se sanattomuus. ihan näin tuttujen kesken. kun roolit vaihtuvat.
pikkuherralla lensi enemmän ruokaa lattialle kuin meni suuhun. sisällä söimme vielä ennen yötä varailtapalan. mutta olihan se mukava jutustella. tappaa satoja hyttysiä. tuskastellakin siellä. parasta silti oli tyttäreni kommentti meidän lähdettyä. "olipa niin kiva nähdä teitä" ja hänen jatkaessaan "kun kävittä minulla!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti