entisen luokkakaverini feissisivuilla käydään mielenkiintoista keskustelua. hän aloitti keskustelun näin sanoin:
"Olen yrittänyt kovasti ymmärtää sitä, miksi lapsiin suhtaudutaan tässä
yhteiskunnassa niin tympeästi. On järjenvastaista, että uuden elämän
luominen, hoitaminen ja kasvatus - niin valtavan suuri asia kuin se
onkin - ei ole mikään ihailtu ja
arvostettu asia, vaan päinvastoin. Lapsiaan ei saisi kehua tai rakastaa,
ainakaan kovin julkisesti. Lapsiin tulisi mielellään suhtautua
neutraalisti ja vielä parempi, leikkiä ettei niitä olisikaan. Kuka tässä
maailmassa ansaitsisi rakkautta ja arvostusta paremmin, kuin juuri
lapset?"
niinpä. tähän ihmetellen liittyy myös ulkomailla asuva toinen luokkatoverimme. hän on ihmeissään suomessa kuuluvista uutisista. perhesurmista. junan alle konttaavasta isoisästä. että mikä tässä yhteiskunnassa mättää. pieni lapsi kykenee jakamaan rakkauttaan. missä vaiheessa kasvuamme me alamme kokea muut ihmiset, lapsetkin, uhkana? minne jää kohtaaminen? mitä opittavaa meillä olisi muista kulttuureista?
ja minä itsekin. millaista kohtelua hyväksyn äitinä. miten minä suhtaudun lapsiini? ja ennenkaikkea, miten minä suhtaudun toisten lapsiin. miten minä osoitan rakkauttani. hyväksyntääni. kunnioitusta. arvostusta. lapsille riittää kuitenkin niin "pienet" asiat. että muistaa niiden nimet. kysyy jonku henkilökohtaisen kysymyksen. ja me aikuisetkin. meidän sisällämme olevat lapsuudet. yhä kaipaamme hyväksyntää. rakkautta. huomiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti