terveisiä

minä olen nuhainen. ja löytänyt hyviä asioita taas. en ole kertakaikkiaan ehtinyt muuta, kuin virkkaamaan. jatkuvasti. vauva itkee. meen.

alastomat haavat

minä syötän pikkuherraa jatkamaan päiväunia taas. ja katselen ikkunasta, miten vähän keltaista pihallamme olevissa haavoissa enään on. keltaisenharmaata taivasta vasten se kaikki näyttää niin alastomalta. avartaltakin. ja minä mietin elämääni. itseäni. että millaisen matkan olen kulkenut. minne olen menossa.

minne olen kurottanut elämässäni. mistä olen kiitollinen. mitä muuttaisin. ja mitä ehdottomasti haluaisin säilyttää. ja minä alan ajaltella pumpuliaivoja. sitä, miten joskus ei mikään tuntuisi enää miltään. jos en olisi väliin niin täynnä vihaa ja aggressiota. väliin alakuloa ja itkuisuutta. tiedättehän, joskus viikkokausia yläluomissa painoa. ja sitten se tulee itkuna ulos.

ja miten joskus taas en innostuisi niin. että haluaisin kaikkea uutta äkkiä, kerralla. haalin ympärilleni satoja suunnitelmia. onnellisia kohtaamisia ihmisten kanssa. retkiä. kaikkea. sillä sellainen minä olen. niin monesti ääripäiden ihminen. vaikka haluaisin olla keskivertoihminen. haluisin osata laittaa feissiin päivitykseksi valmiita lauseita, miten paljon rakastan ystäviä, äitiä, miestä, siskoja. tiedättehän te ne lauseet. miten aina ja joka hetki kokee tuen ja läsnäolon. mutta aina niissä lauseissa jotain niin kermavaahtoa. en minä ole sellainen.

haluaisin ostaa jonkun tavaran, joka kaikilla muillakin on. joka on sellainen, joka kuuluu haluta juuri nyt. haluaisin harrastaa kaikkea, mitä muutkin. kuulua joukkoon. olla osa massaa. haluaisin lopettaa ajattelemisen ja tunteet. haluaisin masentua, antaa kaiken vastuun joillekin toisille. jotka tekisivät päätökset. haluaisin heittäytyä korkealla olevaan riippukeinuun. katsella sieltä, miten elämä pyörii ilman minuakin. miten koti hoituu ilman minua. miten lapset pärjäävät ihan hyvin.

joskus tämä minun paikkani meinaa puristaa minut kasaan. ja se sattuu. ja se kaikki, millaisia tunteita se minussa herättää. olisi niin paljon helpompaa elää pintaliitoa. nauraa kauniin kahvikupin takaa. ajatella pumpuliaivoilla.

pyöreä omena

olin omena. olin omena. olin pyöreä omena. mutta minäpäs pystyn paljon enempäänkin. soseutumaan hilloksi. liukenemaan mehuksi. heittäytymään muffiniksi. eikä minua sitten hirvitä yhtään. että minua keitetään sata-asteisessa vedessä. palotellaan terävällä puukolla. tungetaan sekaan ihmissilmiä kutittavia mausteita. mielelläni otan tehtäväni vastaan. menihän se kesä miettiessä, että mitäköhän minusta isona tulee. millaisen elämäntehtävän saan.

sillä syksyssä värit ja onnellisuus. miksi en riemuitsisi. olisi onnellinen tehtävästäni joka on minun. minun polkuni tässä. omenana, muuttuvana. kynttilänä, valaisevana. kukkasena, loistavana mutta pian kuihtuvana. minä vain. millaisena vain. omalla paikallani. löytäen ilon. nähden tehtäväni. kaiken tarpeellisuuden. että kyllä meillä on totisesti opittavaa.

että en unohtaisi tätäkään. kirjoitan sen ylös- ja eihän sitä koskaan tiedä. jos joku siellä toisen ruudun toisella puolella. innostuisi. haluaisi myös kokeilla. vaikka ei meillä aikuisilla ilo niinkuin kolmivuotiailla. kun kuuli ystäväni olevan tulossa kylään, tokaisi hän: mun mielesä on niin mukava kun A tulee kylään, että tekisi mieli tehdä takaperin kuperkeikkoja. (tosin se taito vielä puuttuu.) 

samainen neiti oli jäänyt kerhossa tänään vessaan jumiin. ovi oli mennyt rikki. neuvokkaana olivat kerhotädit käskeneet kiivetä ensin pytynkannen päälle. sitten vesisäiliön päälle seisomaan, ja lopuksi yltäneet käsiin ja saaneet vedettyä seinän yli. aamuun asti kun ei tyttö olisi jaksanut odottaa huoltomiehiä. niisk. sanoo äiti. reippaaksi kehuivat tädit.

mutta että glögi:

omenaa pari litraa paloiteluna

sitruuna pestynä ja viipaloituna

glögimauste pussi tai pari

pari litraa vettä

sokeria reippaanlaisesti

inkivääriä lisäannos

vaniljatanko

keitellään ja siivilöidään. nautitaan, ja jos jää niin voi pakastaa pikkujouluihinki.

nukkeni mun

viime hetket ovat menneet virkatessa. kummityttömme yksivuotispäivän täyttyminen tapahtui vast´ikään. ja pian pääsemme juhlimaankin. halusin tehdä rakkaalle neidille lahjaksi nuken. ja mitenkäs muuten  kuin virkkaamalla. olisi ilo oppia ompelemaan. hurauttamaan tuosta vaan. virkkaamisessa virheet on vaikeita korjata, jos ei halua purkaa. 

 

 

sitten nukke sai tietty korun ja letin ja mekon. tällaisia olisi ihana väsätä iso korillinen joulumarkkinoille. mutta voi olla että pidättäydyn yksinkertaisimmissa malleissa. hassusti tuo oikea käsi sojottaa molemmissa kuvissa minne sattuu. mutta sellaisiahan lasten leikitkin ovat. suunnat muuttuvat. uudet ideat ja kuviot. uudet laulut ja lorut.

 

ja tässä on mun lempparinukke. vaikka eihän se nukke, mutta äidin sydämessä läikähtää niin monesti onni. että melkein nukke hän kuitenkin on. minun tyttäreni. reipas kerholainen. joka sinnikkäästi keräilee lattioilta pikkuveljen kaatamia nappipurkillisia. helmiä sohvanraosta. ja hakee sammakkokirjan yhä uudelleen ja uudelleen. muistaa enemmän kuin äitinsä. huvittaa hauskoilla arvoituksillaan. eloisa ja hurmaava. 

kamera sai tuomion. kyllästyttänyt vanha. sisäkuvat eivät ikinä onnistu. siksi niin yltiövedettyinä viimeaikoina. pitäisi mennä kauppaan ja ostaa uusi. kannattipa tiputtaa alle vuoden vanha kamera. sai se aukinaisena makoillakin useamman viikon kameraliikkeessä ennenku kaikki viat selvisi.

äkkiä se ei muutu kuitenkaan

kokoonnutaan taas ihmiset toreille ja turuille. otetaan useampi kuppi ilmaista kahvia. uskotellaan, että meille kannattaisi sanoa muutama sana. että äänemme olisi lupausten ja kahvikupin hintaisia. vaikka mitä me ilmapalloista. kyllä lapsella voi olla monen puolueen heiluvaiset käsissään. vaikka kaiken sen riepottelun keskellä eläisikin. ne pienet ja jokainen meistä.

joskus oli sentään maailma valloillaan. konstaapeliä pelättiin ja virkamiehiä kunnioitettiin. uskottiin, että kyllä ne pidemmänpäälle meidän etuamme ajaa. kansan etua. ei juuri minun tämänhetkistäni välttämättä. oltiin valmiita odottamaan. yhteiskunta toimisi omaksi parhaakseen. yhteiseksi parhaaksi. 

toisaalta nyt huudetaan minäminäminä. ja silti yhtäaikaa niin moni kokee jäävänsä pois keskiöstä. reunoille. ilman sitä mitä kipeimmin tarvitsisi. tukea. luottamusta. rakkautta. hyväksyntää. oikeutta olla omanlaisensa. vahvuuksineen ja heikkouksineen. oikeutta tuntea kaikenlaisia tunteita. eikä niinkö nyt. että vihan pitää kasvaa sisällä. pelon kanssa pysytellään hiljaa. onnellisuutta ei saa näyttää, ettei muille tulisi kiusaus näyttää kateutta. tavallaan hyväksytään kaikki. mutta ei kuitenkaan mitään.

ja nyt ihmisiä menee ja tulee. vannovat voivansa voittaa maamme tai vähintään kuntamme asiat. välillä uskovat saavansa eeuunsakin taakseen. vaikka valtaa siinä suurin osa kalastaa. pientä hetkeä julkisuudessa. huomiota. hyväksyntää. siellä se konstaapeli makaa kaatuneena. oliko vilppiä, pitikö poliisia potkaista. vai liukastuiko vain. onneksi meripuolueella ankkuri. toivon symbooli. minä toivon, että joku ajaisi kuntia ja kansaa inhimillisyyden äänellä. lupaisi pysyä ihmisenä. ei tavoittelisi mitään ja silti itseään.

sade maisemassa

syksy ja kesä. ne molemmat ovat antaneet meille sadetta. silti olen tuntenut enimmäkseen väsymystä. ja vasta sitten onnea. kiitollisuutta. iloa. näissä kuvissa näkyy, että piha keskeneräinen. mutta muuttuu. ensimmäisen kuvan takaa ei näy punainen mökki. joka alemmassa kuvasssa on jo poissa. sen sijaan pihassa sojottavat öljyputkia ja lipputangon torso. vinossa viilettävät pihalamput. voi, kun koittaisi se päivä. edes joskus. että kokisin pihamme kauttaaltaan valmiina. kauniina.

kotiruokaa

 

minulle on tärkeä leipoa itse. jos saamme vieraita. tai muutenkin ollessamme kotona. minusta on mukava tietää. että tarjottavien ainesosat ovat selkeitä ja yksinkertaisia. että minun tarjoamassani ruoassa ei ole lisäaineita, joista en ymmärrä. tottakai mekin syömme väliin valmiita ruokia. enkä ole niinkutsuttu luomu- tai lähiruokaihminen. siis sellainen, että se olisi aina tavoite. tarkoitan vain reilusti kotiruokaa. enimmäkseen raaka-aineista. monesti kyllä pakastekasviksia. joiden ravintoarvojen olen muuten kuullut olevan paremmat kuin monien talvivihannesten kaupoissa.

  

meidän kylällä asuu saksalainen mies. joka leipoo todella hyviä leipiä. olen ostanut häneltä joulupöytäämme saaristolaisleipää, jossa on puolukkaa. meillä oli taannoin tupperikutsut. ja se täti opetti leipomaan saaristolaisleipää itse. sehän olikin helppoa. ja eilisen perusteella voin sanoa osaavani sen nyt. pitää vielä kokeilla puolukkaversiota. vaikka toisaalta. jouluna on ihana hakea se leipä joulutoriltakin. (kyllä jouluakin voi jo miettiä. hain jo adventtikynttilät ikealta..) mutta tehdäksesi itse tätä maittavaa leipää, annan toki ohjeen. joka ei siis ole omani.

 

SAARISTOLAISLEIPÄ (3kpl)

1 litra piimää (lämmitä kädenlämpöiseksi mikrossa)

1½  palaa hiivaa (minä käytin kuivahiivaa)

3 dl kaljamaltaita

3 dl ruisjauhoa

3 dl vehnälesettä

9 dl vehnäjauhoa
4 tl suolaa

3 dl siirappia

sekoita piimä ja hiiva keskenään. paitsi jos käytät kuivahiivaa, sekoita se kaikkien muiden kuivien aineiden keskelle. sitten sekoita piimään. lisää siirappi. jaa 3 leipävuokaan. anna kohota liinan alla, kunnes taas muistat niiden läsnäolon.

uuni 175 astetta. paista ensin 20min. sitten lisää päälle folio tai silikoonileivinalusta. ja jatka paistamista vielä 50min. ota pois uunista. anna jähtyä vuoassa. itse irrotin vasta aamulla, olivat liinan alla yön yli. säilyy parikin viikkoa jääkaapissa. voi myös pakastaa. todella todella hyvää. 

nyt uunissa jo toisenlaiset vuokaleivät. tietää, että on syksy. kun tekee mieli leipäkin leipoa itse.

onnellista syyspäivää, te kaikki.