juhlakengät

tämä mahtava kuva on otettu aikoinaan riiassa. siellä kun oli joku festivaali tai jotain. ja mainoksia ja kaikkia. enkä tiedä, kuka nämä on taiteillut. vaikka olisi mukava kertoa. 

ostin neidille uudet juhlakengät ja toinen on jo hukassa. mieliki vähän hukassa. ku ei oikein onnistu tänään. ja tarkistin jo kalenterista. ei ole kolmastoista vaan kolmaskymmenes. vaikka tiedän että iloksi muuttuu taas. laskut maksetaan lainarahalla ja kohta taas elo balanssissa. pakko olla. ja onhan kylpyhuonekin. vaikka öljy loppui ja en saanut suihkua. 

oikeasti tällekin nauran jo kohta. mutta miten joskus nää elot vyöryy kipuina päälle ja on kuin toinen juhlakenkä hukassa. ei tuhkimotarina kuitenkaan.

älä unohda onnellisuutta kuitenkaan

niin monta tekemätöntä. eikä ne tuu mieleen niinä viisiminuuttisina. jolloin olisi niiden aika. ja yhtäkkiä huomaan taas yön. harmittaa vähän taas. pitäisi nukkua jo. ja silti vielä sata asiaa kesken. mutta kun koneet vaikenee. minäkin sitten. nautin vain kupin teetä ensin. sillä siskoni tuo minulle teetä enemmän kuin meinaan ehtiä juomaan.

olen kauan aikonut ja nyt sitten vihdoin. mustaa kartonkia. ja siihen valkoisella puukynällä. joskos näitä listoja tekis oikein urakalla. ja sitten mielissään rastittaisi tehdyt. saisiko silloin nuo kaikki pikkuhommat tehtyä päivisin. kun omia ajatuksiaan ei kuule. näkisi vain. kauniisti.

elo aina jossain muuallako

tunnettako te koskaan niin. että elo jossain muualla. seinäntakana. ulkomaailmassa. naapurikaupungissa. jossakin muualla kuin omassa päässä kuitenkin. että jostakin vähän kuin jää. jää paitsi. että ei aina niin sellaista elo kuin haluaisi. minulla ainakaan.

ja siinä samalla kuitenkin menee omaansa. jälkeenpäin ehkä pitää aidompana kuin eläessä. muistelee ja joskus miettii, miksi en ollut onnellinen. vaikka ainekset olisivat olleet kasassa kuitenkin. eikä sitä aina tiedä, mitä eloonsa edes kaipaisi. jotain sellaista. ehkä tuntuvampaa. voimakkaampaa. sellaista, mihin olisi helpompi tarttua. liimautua kiinni. pysyä kiinni vaikka suljetuin silmin.

 

eikä mikään väkisinväännetty koskaan elämää. jotain vääristettyä pintaa vain. maisemamaalausta. maskeerausta. ei sellainen ole niin aitoa kuin tämä tässä. pikku-ukko puskemassa päällään pohkeeseeni. että tulehan jo, äiti. tehdään jotain yhdessä. meen, kerta niinkuin sanoin. tärkeitä tämä tässä.

unikuvia

minä uneksin kauniista valosta. minä uneksin tuulesta, joka on lämmin. minä uneksin siitä, että kaikilla hyvä. että emme tunne kipua kukaan. onnea vain. minä uneksin, että kaikki kauneus löytää tiensä sinne, missä sen näkeminen on muuttunut erittäin vaikeaksi.

ja onhan se niinkin. että kehomme kyllä tietää mitä tarvitsee. jos vain kuuntelemme sitä. ja muistan ensimmäisen harjoitteluni psykiatrisella osastolla. kun nukahdin rentoutukseen. ja sen jälkeenkin joskus. ja sitten minä halusin istua ja seurata. loppuun asti. ja sen jälkeen monia kertoja rentotuksia pitäessäni olen huomannut saman. kehon tarpeen uneen. kun turva. ja lämmin. ja rentous vihdoinkin.

eilen pidin sylissäni pientä vauvaa. meillä ei koskaan niin pientä mahan ulkopuolella. ja se tuntui suurelta lahjalta. ystäväni perheelle. ja meille kaikille. ja vauvan katsomisessa on jotain niin rentouttavaa. että kun sain oman pikkumönkijäni rauhoittumaan tissille. niin nukahdin minäkin. eikä aamu tuntunut niin aamulta. heräämiseltä vain.

tupakkaa ja tunteita

naurattaa. ku löysin itsestäni röökikuvan. näitä ei montaa ole. ja viimevuosilta ei olisi mahdollistakaan. mutta on se jotenki niin vapauttava muisto kuitenki. ja seki, että joskus ollu jotenki niin eri ku nyt. vasta tavannu miehen. siksiköhän noin sädehdin?! opiskeluaikoja. hassua.

ja kun mietin, että mikä on mun voimavara. niin kyllähän se, että on eläny, menny ja nähny. selvinny ennenkaikkea. hyvin monesta kuitenkin. ja sellainen antaa tunteen, että tästäki. juuret maassa ja mieli korkealla. ja tänään pitkästä aikaa laitan ryhmän maalaamaan. se on niin hienoa aina nähdä. taiteen tarttuvan muihin. 

jos en imettäis, niin ehkä tänään polttaisin röökin. itsekseni meren rannalla.

minä villasukin

eilen kurpitsakarnevaaleilta ostin itselleni villasukat. ja tiedättehän. joskus tällainen saa aikaan suuremman mietintäliikkeen pään sisällä kuin tarvitsisi. minä ostin villasukat. milloinkohan olen viimeksi ostanut villasukat? olenkohan koskaan ennen o.s.t.a.n.u.t villasukkia? ja tätä minä jäin miettimään. enkä muistanut ostaneeni. näiden sukkien erikoisuus on siis se, että minä olen nämä itse ostanut. kurpitsakarnevaaleilta. ihanalta naiselta.

niinpä minä otin kameran ja etsin villasukkiani. niitä olikin aika monet. vaikka kahdet jäi löytymättä. ainakin. sillä en löytänyt vuonna 2006 jouluksi ystäväni kutomia ruskeita, pitkiä ja lämpimiä. monena raskausyönä ovat saaneet palvella. mutta ne on nyt jossain. vaikka ihan  vasta olivat jalassa. ja äitini kutomat. mustat ja pitkät. minä tykkään pitkistä villasukista. ja ne molemmat olivat toivevärejäni. ruskeat ja mustat. niin myös nämä punaraitaiset. anoppini viimevuonna joulun alla kutoi minulle. että sain fiilistellä joulua. pieni poikavauva sylissäni.

nämä ovat armaat. ja harmaat. äitini tekemät. monta vuotta kulkivat mukanani päättelemättä. sillä olihan se hassua, kun varpaidenkärjistä lähti pitkä häntä. ulkopuolella tietysti. nyt jo olen saanut aikaiseksi päätellä. vai siskoniko? hän ainakin joskus lämmitteli varpaitansa näissä meillä kyläillessään. nämä on monesti talvella jalassa. kun kävelykengät. enkä halua vartta.

näitä sukkia sanon saksasukiksi ja kaikki tietää miksi. vaikka on tässä muutakin kuin lipun väri. sillä ystäväni asui silloin siellä. ja me ystävystyimme, vaikka aluksi vihasimme toisiamme. ja nyt me molemmat äitejä jo. nämäkin ovat äitini tekemät. ja näillä oli minulle erityinen merkitys silloin. nyt menevät arkisukkina. milloin vain.

nämä sukat ovat muistona ensimmäisestä yhteisestä joulusta. me vietimme sen kaksistaan kuopiossa. ei lunta ollenkaan. erilaisia tapoja vain. ja kaikki tuntui niin kovin joululta. ja sitten ei kuitenkaan. ainoa joulu, jonka olemme viettäneet kaksistaan. sillä joulunalla olimme lomalla riiassa ystäviemme kanssa. ja ystävämme ostivat minulle nämä joululahjaksi sukkamyyjältä. aattona sain sitten nämä jalkoihini.

nämäkin ovat äitini tekemät. mietin, miten ihmeessä hän onkaan ehtinyt minulle niin monet kutoa. tuosta vaan. kaiken muun keskellä. mutta äidit ovat ihmeellisiä. ja jokainen silmukka rakastaa. tarkat raidat on meidän äidillä. ei voisi tulla vahingossa erivärinen viimeinen raita. niinkuin minulla.

minä luulen, että nämä on viivimummon kutomat. sellaisesta kotivärjätystä langasta ehkä. ja joskus ovat mukaani lähteneet kotoa. ehkä minulla alkoi palelu kotireissulla. en muista. sillä näistä minä tiedän, etteivät ole minulle tehdyt. mutta ovat kauniit. niinkuin mummoni oli. vaikka hän yhä muistoissa niin elävänä. minun on puhuttava hänestä imperfektissä. sillä hän on kuollut. syksyllä. sillä samaan aikaan kuin mummo kuoli, minä leikin vaahteranlehdillä pihalla ja ajattelin, että kuolema voi olla kaunis. mummon varpaita ei enää palele.

eikä se tunnu pahalta. sillä niin kaikki läheiset minä otan sydämeni lähelle. toiset ovat kaukana. toiset poissa. ja nämä rakkaat tässä lähelläni, heistä minä tahtoisin pitää hyvää huolta. ehkä mummona minäkin harjoittelen sen villasukan. siihen on vielä onneksi aikaa.

värisadetta ja tuulta