päivän kysymys

mutta miten säilöä...

että vaikka se jäätyisi välillä. sen voisi yhä sulattaa.

uskallan sanoa, että sattuu

aamusta sitä vielä uskoo voimaan. että se joka päivälle uusi. vaikka väsynein silmin. valvottavien ajatuksien jälkeen. keittää kahvin. paahtoleipä saa päällensä omista omenoista tehtyä omena-kaneli-hilloa. hymy huulilla.

ja kuitenkin matto vedetään säännöllisin väliajoin pois jalkojen alta. otetaan luulot pois. otetaan ilo pois. tai ehkä se onkin, että annetaan ilo pois. takerrutaan väsymiseen. tuskaan. itkuun ja kärsimykseen. niinhän se on isommissakin mittasuhteissa. mässäillään kaikella paskalla. sen sijaan, että etittäis ratkaisuja. 

minä mietin satuttavia ajatuksia. ja välillä melkein jo uskoin hyvään taas. kun makoilimme lasten kanssa sängyllä. katselimme ulos sateeseen. se kävi melkein meditaatiosta. nyt kun katson pihalle. näen tuulessa tanssivat puut. auringon leikin liian pitkän nurmen heiluvissa heinissä. ja kaikesta huolimatta -tai juuri siksi- minä mietin juhlia taas.

silmissä painaa rakastetut hetket

tuntuu että siitä on jo niin kauan. kun tulin äidiksi. ensimmäisen kerran. silloin kaikki oli paljon helpompaa. onnea enimmäkseen. minä opin tuntemaan vauvan. tunsin erilaiset äänet. jaksoin jutella ja selittää. ja maailma ympärilläni kauniina. ihmiset kysyivät, onko se ensimmäinen. olihan sen. ja hymy. minulla ja kysyjällä. äitiyden onni niin helposti jaettavissa. 

näissä kuvissa minä näytän olevani niin syvällä äitiydessä. se oli tärkeintä. oppia ja opetella. ei kirjoista kuitenkaan. rennolla otteella. suurella rakkaudella. täysin lapsen ehdoilla. vaikka paljon sitä samaa nytkin. useampi rakkaudentunnustuksia kaipaava vain. kädet eivät aina riitä. sylit. ja mitä koen ympärillä. 

kun sanon kolmas. ei välttämättä onnitella. kysytään ikäerot. kummastellaan miten jaksan. hammaslääkärikin käskee pitämään huolta itsestään. ei aina hymyillä. ei enää. kolme pientä on liikaa normiyhteiskuntaan. ja jotenkin tuntuu. että yhden kanssa sai valittaa unenpuutetta. kolmen kanssa pitää pärjätä sata kertaa hienommin. vaikka työ monimääräinen.

ja minä. minä olen tajunnut ettei äitiys helppoa enää. hämmennyn väliin osaamattomuudestani. tuntuu, että ensimmäisiä kertoja tämän vauvan kanssa oli. etten tiennyt mitä tehdä. avuttomuus. minä en tunne lapseni ääntelyä alusta asti. minulla ei ole ollut aikaa antaa koko sydäntäni hänelle. jaetun sai hän. vauvasta pitäen. ja nyt sekin itkettää. 

kun katson tuota kuvaa. pieni ensimmäisiä kertoja rinnallani. kasvoissa vielä väsymys raskaan synnytyksen jäljiltä. en voi kieltää itseltäni kyyneleitä. sattuu niin paljon tämä keskeneräisyys. tarve olla hyvä äiti. ja silti epäonnistua niin monesti arjessa. että kun olisin saanut säilöttyä tuota hurmaa. vaikka onhan se. hurmaavassa tyttäressäni. ja poikani. en antaisi heistä kumpaakaan pois.

kohtauspäivä- ei raivokohtauksia tällä kertaa

oli aamu. huonosti nukutun yön jälkeen se hiipi tajuntaani hiljalleen. että ei tässä enempiä nukuta. lapset tarvitsevat aamiaisensa. se on tärkeämpää kuin äidin uni. siksikin niin iloa. että kahvikannussani oli vielä kahvia. kun näin auton ajavan pihaan. kutsumaton -mutta toivottu- vieras saapui. tällaiset yllätykset tuovat aina arkiaamuihin iloa.

ruoan jälkeen hyvästelimme aamuvieraan. lähdimme juhlistamaan tyttäreni ystävän synttäreitä. aluksi sekä neitiä että synttäriherraa vähän ujostutti. mutta pian olivat leikit täydessä tohinassa. ovikello soi useampaan otteeseen. lasten leikkiessä me aikuisetkin saimme seuraa toisistamme. oli ihana vaihtaa muutamia ajatuksia. tällaiset juhlat kruunaavat arkipäivät. iloa. naurua ja laulua. silti arki siinä vierellä. jaettavana. jokaisen kertoa.

pyörähdettyämme muutamilla ovilla saavuimme kotiin. mieheni oli sinne myös saapunut. aloimme kotoilla oikein olan takaa. hän keräsi omppuja. minä keitin omenakanelihilloa ja omppusosessa. ja puhelin soi. saimme vielä illaksi pääkaupungittaren istumaan iltaa kanssamme. syömään öklömakeata omppupiirasta. maistelemaan tuoretta leipää. kyllä se on suuri ilo. että ihmisiä tässä ympärillä. saan heistä niin paljon voimaa. sisältöä. kunpa muistaisin aina sanoa kiitoksen ääneen. kiitoksen siitä, että olette.

vaikka ainaki topi ja tessu ja muitaki muistoja

on päiviä jolloin pääni on raskas. jolloin ajatuksien täysinäisyys. tai unettomuus. painaa päätä alas. ei välttämättä suruun tai muuhun sellaiseen. vaan väsymykseen. sellaiseen ettei jaksa itseään kannatella kuitenkaan. joskus liian monta asiaa. liian monta muistettavaa ja liian monta unohdettua. unohtunutta. vaikka mielessä olleita. minä kyllä ajattelen teitä paljon, rakkaat. kaukanakin olevat.

ja sitten joku pysäyttää. naurattaakin. että minä ihan sumussako taas ollut. elämä mennyt ohi. vaikka elämisestä niin täyttä. ja nostan pääni taas. mutta kuten tiedätte. minulla tukipylväitä pitkin maita ja mantuja. monia, jotka omissa kiireissään usein ajattelevat minua. ei sellaisia rutistushalauksia ku joskus nuorena. ei fyysisesti. mutta täällä arjessa muistan monet hymyt. tiedän, että välitätte. kaikilla meillä sumumme. enkä voi olla odottamatta aikaa. kun ruusukupit. kultareunaiset. ja nauramme taas. kaikki koolla. jollain ihanalla lasiverannalla. (onneksi pienempiä kohtaamisia sattuu jo useasti ennen noita aikoja.) mutta että sitten ei niin kiirettä. mitä nyt että muistaa lääkkeet ja tipat. ikävä teitä.

myrkkysieni

muistatteko lapsuudesta myrkkysienileikin. että poimittiin karkkia niin paljon kuin ehti tarjottimelta. kunnes koski siihen. minkä muut olivat myrkyttäneet. kun itse olit oven takana. ja huoneessa kaikui huuto "myrkkysieni". siihen asti poimitut karkit sai pitää itsellään.

neiti palautti muistiini tämän leikin. olivat leikkineet sitä kerhossa. ilmeisesti sienillä. ja nyt halusi tehdä sienipelikortit ystävälleen. kun sai kutsun synttäreille. ja me odotamme kovasti synttäreitä. toivottavasti pikkuystävä ei vielä osaa lukea blogia! sai vain hymyn huulille tuo. että halusi tehdä itse. lahjan. niin monta kotikutoista lahjaa täältä lähtenyt. ennenkin.

olisipa tuolla syksyisessä luonnossakin ääniä, jotka huutaisivat kovaa "myrkkysieni". heti, kun joku sellaisen meinaisi koriinsa poimia!

mikään ei kuole

me luulemme ettei meitä mikään voi saada itkemään syksyn kauneimapana iltana. me haluamme muistaa vain tyttäremme kiipeilemässä kalliolla mekossaan ja juhlahatussaan. me haluamme muistaa vain kaiken rakkauden. onnellisuuden joka hiipii meihin. ja yhtäkkiä olemme siinä. aivan sen keskiössä.

ja sitten jostakin tuleekin tuuli. myrsky. tai sade. me ajamme itsemme kai umpikujiin. ei se ole onnen syytä. me vain unohdamme kaiken muun. me vain kuljemme väärille teille. huhuilemme onnemme perään. sen kadottua. istahdamme ehkä itkemään. pohtimaankin. vaikka mukavampi olis jättää vastuu jonnekin kauas pois. meidän on se silti kannettava. joka hetki. vaikka sattuisi. itku. syksyn kauneimpana iltana.