ei aivoista aina ota selvää. ajatuksista virtailevista. kulkevat ihan omia polkujaan. välillä säikäyttävät. useimmiten tuottavat iloa. saavat ihmettelemään. että minun päässäni tämä värien ja tunteiden maailma. sanojen leikki. ja mistä se kaikki tulee. uudet ideat. joka hetki.
ja vaikka väliin meinaa sotkeutua itseensä. kopastua nokkeluuteensa. niinkuin lapset muutkin. lapsi minussa. jotain joka ei koskaan kasva. vaan uudestaan ihmettelee. yrittää. pyrkii. luo. ja loukkaantuu. käpertyy kokoon. pettyy itseensä. pettyy kaikkeen. makaa lattialla ja huutaa tyhmä. tyhmä. tyhmä.
ja sitten taas aurinko siinä. paistaa arjen ylle. kuivaa kyyneleet lämpöisessä sylissää. kuiskaa hiljaa. että lempityttö kuitenkin. eikä vaihdettaisi minua koskaan pois. vaikka kaikki värit aina siinä. elossa. eikä siksi varjoiltakaan voi välttyä. ja onhan se niin, että mitä korkeammin kokee, sitä pidemmät varjot. kaikessa. sillä siloiteltu pinta ei isoja varjokohtia saa. mutta niilläkin oma maastonsa. ja siksi en vähättele.
ja aina löytyy jotain uutta. minä sanon että kieli laulaa. pyöreä maha juoksee herkullisimman kakun ääreen. vaikkei muuten kiirettä pitäisikään. ja jos joskus unohdankin kahvin ja suklaalevy on jo loppunut. niin aina väliin epäoikeudenmukaisuus valitsee toisen. ja se toinen en aina ole minä. ja se vain kuuluu elämään. en minä siitä katkeroidu. minä annan anteeksi. enkä nyt puhu siitä, jonka viereen menen sanomaan hyvää yötä ja kiitos tästäkin päivästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti