torstai 3. marraskuuta 2011

kasa lautoja


olimme kerran kesällä retkellä. kartassa näkyi kartanoa ja taloa. niitä etsimme. muistan hirveän määrän sääskiä ja ampiaisi myös. lastenvaunut eivät meinanneet jaksaa kyntää peltoja ja metsäteitä, jotka teiksi oli merkitty. kartta oli vanha. se oli ihan liian vanha antamaan kuvaa siitä, mitä kohtaisimme.

ja mitä sitten oli erään talon paikalla. perustuksien päällä kasa harmaantuneita lautoja. ja minä mietin, miten ihmiselämäkin monesti. odotamme kohtaavamme jonkun vuosien päästä. odotamme samaa loistoa ja sädehdintää. naurua ja laulua ehkä. ja sitten tapaamme harmautta. apeutta. romahtaneisuutta.

että miten pitäisimme karttamme päivitettynä. jokaiseen läheiseen. tietäisimme, missä oikeasti mennään. millaisten tunteiden ja ajatusten keskeltä jokainen meistä herää. millaisin ajatusmyllyin nukahtaa. sillä minä sanon. tämän talon raunioilla minulle tuli suru. kukaan ei ollut pitänyt huolta. kukaan ei ollut välittänyt. tarpeeksi.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Niin tärkeitä mietteitä.. Jäin mietteisiin...