juoksua kunnes sänkyyn kaatuu

päivät sellaista tohellusta. ku aamusta asti vauhti päällä koko perheellä. mennään ja juostaan ja touhutaan. olen kyllä nauttinut. viikkoja jo helpompaa ollut tämä kaikki. ihan lahjalta tuntuu itsestäkin. että minäkin taas pystyn jotakin saamaan aikaan. ja jos minä olen kunnossa. minä pulppuan ideoita. ja kun muiden aika ei mene arjen pyörittämiseen, niin se tarkoittaa. että paljon tulee jälkeä. maalia. maalia. siivousta. pesua. jynssäystä. kaikkea mukavaa. kahvilareissujakin.

ja pihallaoloa. melkein aamusta yöhön. aina jos ei sada. lapset nauttineet kyllä hiekkalaatikollla. pikkuherra viipottaa pitkin niittyjä ja metsiä. oppinut juoksemaan. ja sai raukka kyllä totisesti kokemuksella oppia, ettei nokkospuskan läpi kannata kiivetä rinnettä ylös. onneksi "lääkerasva" auttoi. loppui kutinat. mutta että aina pitää sattua kuitenkin.

viimepäivinä minä olen keskittynyt lapsiin enemmän kuin aikoihin. miehelläni on ollut kädet maalissa ja naputukset mielessä. tältä näyttää minun päiväpetini. vanhat rentut siinä levällään päiväkausia. aina ehtiessäni leikkelen ja virkkaan. ja äskettäin siinä istuessani. silmät puoliummessa. rupesin miettimään. että jos unelta pitää varastaa aikaa virkkaamiseen, niin ehkä se sopii siirtää ensiviikkoon. minä taidan tunkea rätit pussiin ja kömpiä peiton alle. mies lähtee kuulemma telaamaan vielä yhden kerroksen sinistä vieraskammarin seinään. kelpaa pian kesätytön tulla.

olen pyöreä omena

että onko se se terapeutti minussa. joka nostaa päätään. joka kuvia katsellessani. niillä leikkiessäni. saa minut miettimään katsantakantojen merkitystä. miten pienillä säädöillä aina lopputulos niin eri. värit. sävyt. kohdat. ja sitä tämä elämä niin monesti on. siksi niin turhaa yrittää sovittaa toista erilaisiin tilanteihin. itseäänkään. ku oppisi turhan mietinnän. rohkaistuisi avoimuuteen.

ja että osaisi ääneen lausua tämän oman onnen. miten arvokkaana ja tärkeänä näkee oman paikkansa. tässä ja tänään. miten se oman elämän tilkkutäkki tai legotorni on kuitenkin onnistunut. vaikka ei se aina sitä ole elämä ollut. onnellisuuttakaan. mutta että tässä minun hyvä. se on jotenkin viimeviikkoina ollut niin paljon itsella antamassa voimaa. se tyytyväisyys. että itsekin ihmettelee. että minäkö itse tässä.

ehkä me opetamme liikaa onnesta vaikenemista. omasta hyvästä kertomista. tyytyväisyydestä. että kun sen tähän itselleni kirjoitan. minua melkein ujostuttaa se kaikki.

ei vankila vaan vapaus

kaikki vanha meissä. se on rapistunut. ja me emme tunne sitä enää. me luulemme tavoittavamme sen hetkittäin. vääristyneitä värejä. sepitettyjä selityksiä. ei se ole enää keskeltä niinku silloin. ettei muuta nähnyt. ja silti me yhä uskottelemme. minä ainakin. että se olisi saavutettavissa. otettavaksi käyttöön milloin vain. vaikka onhan se niinkin. että kokemus meissä syventyy. saa monipuolisempia katsantoja. ja sitä vasten on helpompaa rakentaa uudempaa. vaikka ei helppoa siltikään aina.

ja silti tavallaan puhun meistä. vaikka en ajatellut aluksi niin. tai että nyt ylipäätään olisi tärkeä pohtia meitä. vaikka miksipä ei olisi. joka päivä. että muistaisi. että tuntisi paremmin. että yhä maalaisi unelmia. yhä ehtisi yhteistä tietä. seikkailuakin. ettei arjen alle jäisi se kaikki vaaleanpunaisuus, jossa nuorempana asuin. pilvilinnoissa. vaikka en olisi silloin arvannut, miten sydän ei aina hyppäisi kurkkuun jokaisesta r-sanasta tekstiviestissä. ettei kukkakimppu joskus tuntuisi kuin vain kukkakimpulta. että yhteisestä ajasta malttaisin karata omaani. joskus nauroimme niin paljon, sille miten säilöisimme rakkautta. että sitä olisi aina ottaa varastosta. mutta sitä on silti tainnut riittää. ammennettavaksi. ainakin toisella. ja siten jaettavaksi. muistan monta päivää.

kivienkeräilijä

minun piti puhua aivan muusta. mutta muistikortille oli tallennettu näin sulostuttavia kuvia. meidän pikkuherra pitää kivibaaria. sillä sellainen hänestä on tullut. milloin kaivon kannelle asetettu vieritysten erilaisia kiviä. milloin minnekin. niitä järjestellään. keräillään lisää. järjestellään lisää.

ja kuinka voisin olla hurmaantumatta. kun tietämättäni oli muistikortti saanut näin ihania kuvia. kun kauppareissulta kotiin tullessamme alkoi taas baarinpitäjällä hommat. mieheni kuvannut. minun mieheni. ja joskus se tuntuu hassulta. miten erilaisia meitä tässäkin kodissa. että toiset menevämpiä kuin toiset. rauhallisempia. jarruja ja kaasuja. pelleilevempiä ja totisempia. ja kun tyttäreni kysyy, miksi ystäväperheen vauva on poika eikä tyttö. minun on vaikea tietää.

sillä joskus minulle on käynyt niin itsellenikin. että olen ollut ihan varma. että jonkun maha-asukki tyttö tahi poika. ja sitten hämmästys on suuri. ja nytkin. kun aloinkin virkata sinistä. vihreää. ja vaikka tasa-arvo on tärkeintä. niin kyllä minun mielestäni sukupuoli määrittää paljon. se ei ole raja, vaan raami. on poikamaisuutta tytöissä ja tyttömäisyyttä pojassa. ja onhan se niinkin, että jos olisi olemassa tyttöjenvärit, poikienvärit. niin kuitenkin ripaus vastakkaista antaa kontrastia. särmää.

sillä minä en ole koskaan kokenut olevani huonompi sen takia, että olisin tyttö. eikä minusta kukaan saisi kokea, että olisi huonompi sen takia, että on poika. sillä ihmisyys meissä. herkkyys. kaikki se, minkä kautta voimme toisiltamme oppia. että voimme auttaa. peilata. sitä haluaisin lapsillenikin tarttuvan. ystäviä elämän varrelle yli sukupuolirajojen. yli sukupolvirajojen. sillä mikä on antoisampaa, kuin monta peiliä. erinäköistä, hymyilevää peiliä. niitä me tarvitsemme. oppiaksemme kasvamaan siksi ihmiseksi, joka pohjimmiltamme olemme. omaksi minäksi.

toukokuun toinen sunnuntai

minä virkkaan itselleni kukkaa. minä virkkaan itselleni ruusukkeen. minä virkkaan itselleni ruusukkeen, äitienpäiväksi minä itselleni sen annan.  en siksi että olisin aina onnistunut. en siksi, että tuntisin ylpeyttä tänään. niin monesti huutoa ja hermoilua kuitenkin. tämä arki.

mutta että rakkautta on silti riittänyt. että sen määrä on voimistunut ja kasvanut vuosien varrella. niin että joskus ihan kipeästi sattuu sydämeen. kun kuitenkin niin kiinni noissa. ettei meinaa osaa irrottautua. vaikka hyvää tekisi molemmille.

silti minä uskon, että jokainen äiti ja lapsi yrittää parhaansa. että elo olisi, jos ei sopuisaa, niin arvokasta, tärkeää. rakkaudentäyteistä. ja että siinä olisi tilaa kaikkien kasvulle. muuttumiselle. vaikka tilanteet niin monesti sitä arkea. kiirettä. turhautumista. mutta myös tahmeilla käsillä poimittuja  varrettomia kukkia. oman väsymyksen keskeltä valmistettu aamupuuro.

ja kun vasaralla keltaiseen pullonkorkkiin paukutin lasteni alkukirjaimia. minä ymmärsin. huomaamattani olin lapseni nimennyt. äitini nimikirjainten mukaan.

niin se äiti minussa elää. vaikka kaukanakin. ajassa. ja harvoin tavataan. silti niin moni asia muistuttaa. vaikka kortti yhä tekemättä. kuitenkin täällä jotain odottamassa. ensikohtaamista. sellaisia me lapset olemme. emme aina yllä siihen, mihin pyrimme. minä ainakaan. mutta tiedän riittäväni silti. kiitos rakkaudestasi, äiti.

ei pöllömpää

halki, poikki ja pinoon!

ihastuttavaa kerrassaan. että tänään oli niin hyvä päivä. että kieltäydyin jopa aikuisten naisten saunomisesta ja herkuttelusta. koska tässä päivässä oli ollut jo kyllin. ja minä olen väsynyt. kaipaan pitkiä yöunia. kaipaan käpertymistä pehmeän peittoni alle. ja ehkä muutaman luvun jotain kirjaa. jos silmät jaksavat pysyä auki. 

yksityiskohta maalauksestani ystävälle

aamusta säntäsimme kirpparille. ja mukavia tavaroita suorastaan pomppi syliini. niin että rahat loppuivat heti. ja pankkiautomaatti olisi ollut kaukana. mutta sain tuttavaltani lainattua hieman. kiirehdin pois, koska tajusin minulla olevan ahmimispäivä. ja talomme muutenkin pullistelee. pitäisi oppia luopumaan niin paljosta. jaksaa harrastaa kirpparipöytiä myös myyntipuolelta. nettikirppailua olen harrastanut. mutta sielläkin on se vaara, että löytää jotain mukavaa myös kotiintulevaksi.

namskis!

mieheni maalatessa eteistä yritin pitää lapsille showta pystyssä keittiössä. tiedättehän, miten ihanaa on katsoa, kun muut tekee. paitsi lapsista. mutta saimme silti leivottua peltileipää ja piirasta. lapset söivät ruokaa odotellessaan desikaupalla suolakaloja. tietysti sitten paljon vettä päälle. niinpä ruoka-aikana ei ollut nälkä ja väsy kuin minulla! mutta tärkeintä, että eteinen alkaa olla listotusta vaille valmis. ehkä ensiviikolla siellä loppuu naputtelu. ihanaa. juhannuksen tienoilla tulevat uudet ovetkin. sitten kelpaa kulkea sisään ja ulos jatkuvasti.

peltileipä

(valintatalon kassalla myytävästä vihkosesta ohje)

1/2 l piimää kädenlämpöisenä

50 g hiivaa murennetaan siihen

sekoitetaan loput ainekset keskenään, sitten piimän joukkoon

3dl vehnäjauhoa

2dl ruisjauhoa

2dl kauraleseitä (laitoin hiutaleita, ku leseet loppu)

suolaa

sokeria

20min annetaan kohota uunipellillä 

päälle ripottelin kurpitsansiemeniä

225 astetta, noin vartti

lenukkatuoli ja muita kansansatuja

olipa kerran kestämätön tuoli. kangas sanoi RÄTS. hyvin kuuluvasti. istuuduttuani siihen. ja paljon voimallisemmin soi kohta nauru. vaikka tavallaan harmitti. oli vasta ostettu. vaikkakin muutaman euron vain maksoimme. mutta kun niin monta asiaa tehdään turhaan. kuljetetaan turhaan. ei niitä ole luotu kestämään. toista ne lapsuuteni raitakankaiset. melkein toivoi jo, että menisivät rikki. kulahtaneet kesämatkoilla mukana. vuodesta toiseen.

ja sitten yhtäkkiä loistoidea. virkkaan tukevan päällisen. ei voi hajota. ja niin virkkasin ihan liian kapean. mieheni ystävällisesti kyselee, toimiikohan. kerta ei saa olla venyvää sorttia. ja minä siinä, että no kapea ehkä, muttei liian pitkä. ja mies saa istua lattialla pian. koekaniini. sillä enpäs ollut ajatellut, että niin kovasti venyisi. (vaikka sain loistoidean riippumatosta. ei tarvitsisi kovin pitkää tehdä, mutta olisi käytössä jo hyvän mittainen).

nyt on sitten purettu ja uudelleentuotettu. onneksi ensiversiota ei tarvinnut kiinasta tänne kuljettaa. tuotekehittely tapahtui talomme sisällä. ja uusi on nyt tarpeeksi leveä. ja ehkä vain reilun 10cm pitkä. ja ensi-istumisella se venyi jo melkein jakkaraksi. painon alla on juurikin sopiva. nyt on vuorossa istumisharjoituksia. ja kun saan varmuutta. teen toisen kaveriksi. muistaakseni romukellarissa tapasin toisenkin rungon. olisihan se somaa istahtaa omille jakkaroillemme kesäöinä auringonlaskuja katsomaan. jos sitä nyt tässä iässä jaksaa valvoa. mutta sen kerron, että parvekkeella virkatessani käki kukkui minulle monta onnellista vuotta lisää.