luuserin tarina

me kaikki saamme saman verran lahjoja syntyessämme. ne voivat vaihdella. toisella on enemmän toista taitoa, mielenkiintoa, mielenlaatua. toisilla taas toista. mutta minä uskon, että jokainen ihminen on tasavertainen. omilla lahjoillaan varustettu. eri aikoina eri lahjat ovat voimakkaammin himoittuja. siksi kateus ja epäreiluuden tunne. mutta että nähdä se omansa.

sitä minä ajattelen. että vanhemmat. kasvattajat. ystävät. lapset. siinä peileinä. että oppisi näkemään omansa. ei vertaaminen ole pahasta. se hahmottaa mitä on. että tuossa asiassa minulla kehittymistä. tässä asiassa loistan. kyllä sisaruksiakin voi vertailla. opettaa näkemään itsensä. mutta että muistaisi verrata samassa asiassa johonkin muuhunkin. ettei luulisi olevan kaikkia vähäisempi. vaan lahjat tulisi mitoitettua.

minä mietin ihmisiä. joilla oli enemmän unelmia kuin rohkeutta. enemmän lahjoja kuin näkökykyä. me pidämme heitä herkästi lahjattomina. laiskoina. miten voisimmekaan paljastaa heille heidän lahjansa! miten voisimmekaan suoda hymyn. toivon. rohkeuden. sillä niin moni meistä piiloutuu massaan. kuolee unelmat sydämessään. sillä ei uskaltanut niitä kertoa. ja sitten on niitäkin. jotka eivät osaa unelmoida. ehkä lapsuuden unelmat nitistetty. käsketty lopettaa turha haaveilu.

olisi ilo vielä kokea oppimisen iloa kuin lapsi. olisi ihana vieläkin saada kannustusta ja tukea. olisi kehittävää kuulla myös, mikä minussa muiden silmissä mättää. aikuisena osaa puntaroida toisten sanomisia. pysyä omanlaisenaan, tai tarvittaessa rohkaista itseä muutokseen. me kaikki tarvitsemme peilejä.

ja että miksikö luuserin tarina. siksi, että mieheni hävisi. vedonlyönnin. töissä. ja niin minä aamusta leipaisin pikkukakkuja. neidin kerhoon mennessä saa koko osaston väki kakkusensa. hän arvioi väärin. niinkuin me kaikki joskus <3

6 kaatui ja antoi valon tulla

tässä aamussa onni. lapset siinä jaloissa kun touhusin keittiössä. aluksi tuli sellainen olo, että pitäisi töniä kauemmaksi. aina uusi lasti leluja jalkani alla. maltoin mieleni. autoin jakamaan. punainen sulle ja sullekin. ja sitten yhtäkkiä lapset poissa. irtolelut poissa. havahdun ratsukkoon. minun lapseni. jotka eivät yleensä minuuttia pidempään malta pitää itseänsä kiusaamisesta. tuli hyvä olo. tänään minäkin haluan yltää parempaan. luoda kaunista katseltavaa. ylittää itseni.

joka kerta katsoessani ikkunasta hämmästyn. uusi maisema. pihan kaunein puu poissa. mutta tämä avaruus. näin lapseni leikkimässä isolla kivellä. jossa isänsä aikoinaan. hänen isänsä sinne kaivertanut mieheni nimen. paljon muistoja tässä pihassa. ja paljon unelmia. minä perheestämme ainoa. jonka lapsuusleikit eivät tänne yllä. minun kummipoikani. hän kiipesi pienen tammen latvaan. iloa tällaiset kohtaamiset arjessa. ja pian juhlaakin meillä tiedossa. sitä odotan.

hip hei hurraa

minä kuuntelen musiikkia. siitä miten jokin vanha voidaan muokata uusiksi. miten joku uusi voidaan saada vanhaksi. siitä vinkkasi ystävä. hän on minun entinen kämppikseni. hänen musiikkimakuunsa voin luottaa. hän pitää vihreästä. monesti eri sävyistä kuin minä. mutta me olemme juoneet kaakaota talvipakkasella parvekkeella. katsoneet maisemaa kallavedelle.

nyt minulla uusi maisema. suvun historiaa henkivä puu on kaadettu. ja jotenkin tuntuu että voin hengittää taas vapaammin. ei tarvitse miettiä säilyttääkö vai ei. pihalla moottorisahan ääni. minun käteni tuoksuvat vastasahatulle puulle.

vauva nukkuu. pitäisi ottaa ja alkaa töihin. hain kaupasta kehyksiä ja värejä. kuvaseinä odottaa tekijäänsä. siksihän minä koneelle tulinkin, enkä lukemaan blogeja. tällainen rauhallinen hetki vain suorastaan pakottaa istahtamaan omienkin mielitekojensa ääreen.

löysin pihalle lämpömittareita. toivon, ettei tarvitsisi kokea koskaan 50 asteen hellettä eikä 30 asteen pakkasta. lämpö ja kylmä ovat ääripäissä karmeita. kun aina sahaisi miinus 15 ja plus 20 välillä. olisin onnellinen.

ja jos jäit miettimään sitä musiikkia. se on ilostuttava. kokeile vaikka!

seistemän ajatusta keittiöstä

arki

me elämme arkeamme keittiössä. aina siellä on jotain meneillään. tiskikone pyörii. tiskit kertyy. ruoka hellalla. astioita kuivumassa. koskaan ei ole hetkeä pidempään siisti. jos sitäkään. monesti alkaa toinen homma ennenkuin siivous lopussa. rusinoita lattioilla. nokkahuiluja. lasten leluja. 

mielialat

aamuisin minä taaperran keittiöön väsyneenä. pitäisi ehtiä antamaan sataa asiaa yhtäaikaa. ja silti aina tulee pettymys. ensin pienille ja sitten minulle. muutama aamu sitten sanoin neidille, että olisi kiva kokea aamupala. että kaikki onnellisia. ei vääränvärinen muki tai lautanen. väärän verran maitoa. vääränlainen lusikka. tai toivetta kahden eri jugurtin sekoituksesta. molempia murolaatuja. vaikka joskus ne toiveet hymyilyttävät. tarkka tyttö. joskus ne kyllä väsyttävät. ja toimin toiveiden vastaisesti.

monesti myös keittiössä ilo. uunista ulos tulevat muffinit. arkirakkautta ruoan muodossa. uusia makuja. uusia maailmoita. keittiö on se. mitä emme ole remontoineet vielä. kaapit maalattu nopeasti. jokaisella ovella omanlaisensa kiinnipysymistapa. mutta joskus me teemme siitä täysin mieluisen. siis myös unelmia keittiössä. paljon.

muutos

keittiömme ei pysy samanlaisena ollenkaan. se muuttuu ja hakee muotoaan koko ajan. sinne kertyy liikaa tavaraa ja taas yritän tyhjentää. silti se on ollut tarpeeksi toimiva. ainoa pysyvä asia on silti jatkuva muutos. tykkään kokeilla erilaisia asioita. teen asiat ilman oppikirjoja. keitto- ja leivontakirjat ovat selailua varten. en osaa tehdä ohjeista.

sotkuisuus

koska keittiö on meillä kaiken keskus. sinne kertyy kaikkea. kortit, jotka ovat tuoneet arkeen iloa muuttuvat sotkuisuudeksi. niin paljon meitä on muistettu! mutta minä en halua laittaa niitä pois. essut, korut, reput, laukut. kaikki kertyvät naulakkoon. purkit ja purnukat odottamassa oikeita paikkojaan. alati jossain on kasa epämääräistä tavaraa. edes siivouspäivinä en saa jokakohtaa loistamaan.

luovuus

minulla on kyllä oma huone. oikea luovuudenpesä. niin täynnä kaikkea ihanaa materaalia. silti suurin osa tekemisistä keittiössä ja olohuoneessa. keittiöön kuitenkin kertyy paljon tuunaamiani asioita. siellä näkyy sellainen pieni arkiluovuus johon nyt on aikaa. eräs nainen kertoi nähneensä tauluni. sanoi, ettei tiennyt minun maalaavaan. nauroin, että nykyään teen vain tilaustöitä. ei ole ollut aikaa harrastaa isoja tauluja. tai voisihan sitä öisin. mutta ei päällimmäisenä ajatuksissa. (pakko keittiöstä sanoa, että huomatkaa mun hyvä idea välitilalaattojen spray-maalaamisesta. permanenttitussilla saumaukset miten sattuu. hyvin on tultu toimeen niiden kanssa..)

maisema

keittiön ikkunasta katselen usein ulos. kujansuuhun, näkyykö vieraita jo. tienpäähän, joskos sattuisin näkemään postiauton. en tekisi turhia retkiä postilaatikolle aamupäivällä. ikkunan takana paljon puita. tänäiltana taas vähemmän. jatkuvasti muuttuva piha. visio siitä alkaa olla selvä. kunhan vain raskisi palkata päriseviä koneita. kaivurin ja metsurin ja kuormurin ja maalarin. jonain päivänä maisema on sellainen, millaisena sen unelmissani näen. sitä on silti hyvä katsoa nytkin.

odotus

minä elän tulevaisuutta. niin monesti ajatuksissani olen jossain kuukausien tai vuosien päästä. suunnittelen juhlia, jotka liian usein jäävät pitämättä. ostelen teeman mukaisia servettejä. kakkupapereita. pillejä. minä odotan elämääni riemua ja naurua. aina vain enemmän. minulla sitä jo on. mutta olen luonteeltani jotenkin sellainen synkkä ihminen. en osaa herskyä. en osaa lausua onnellisia sanoja. mutta sitä kohti minä pyrin. jonain päivänä olen itseeni vähän enemmän tyytyväinen taas.

jälkilöylytys

minä kävelin tänään saviset kumpparit jalassa keittiöön. kesken pihahommien. enkä jaksanut riisua niitä minuutin takia. minä sotkin kaksi mattoa. koko lattia oli rapainen. palatessani ulos sanoin miehelleni hankkineen itselleni vähän lisähommia. matto- ja lattiapyykkiä.

vasta sen jälkeen tajusin. että kukaan ei huutanut minulle "et sinä paljon ajattele" tai "olitpa taas järkevä" tai "voisit sinäkin joskus käyttää aivojas" tai "laiskuuttas teetät itselläs lisähommia". ei kukaan moittinut. paitsi ehkä minä itse hieman pään sisällä. jotenkin minua puhutteli tämä oma ajattelemattomuuteni. kun tällaistahan sattuu aina välillä jokaiselle. jokainen meistä sanoo joskus sen sanan. oho.

että miten paljon mukavampi olis kun ei itsekään olis syyllistämässä ja hermoilemassa. nopeasti matot puhdistuivat saunareissulla kylppärin lattialla. pitkävartinen mattoharja. ja tavallaan tienasin itselleni omaa aikaakin. mitenkähän opettaisin siihen muutkin. että omien jälkien korjaaminen voi olla mukavaa. että onhan niitä virheitä. eikä ne niin vakavia. 

mutta kyllähän minä senkin ymmärrän. että pienet lapset. ne niin harvoin joutuvat vastaamaan todella jäljistään. isommat sitten ehkä. mutta että itse vahdittava vieressä. houkuteltava. huijattava. ujutettava. pakotettava. lahjottava. ja uhkailtava. olisihan se hullua. jos me aikuiset olisimme samanlaisia toisillemme. "jos et heti vie roskia. sinulta kyllä jää pyörälenkki tekemättä." tai "jos et laita pyykkejä kuivamaan, saat tyytyä leipomossa pelkkään kahviin." auts. minuun sattui. sattuuko sinuun? :D

matkalla

syyskuu jo. viileät aamut. kylmät illat. minun piti ostaa eilen uusi vaate etten palelisi kävellä. illaksi vaikea pakata tarpeeksi itselleen. kun niin harvoin pimeässä kävelen kuitenkaan. silloin jo kotona ja lämmössä. elämme auringon kanssa samaa rytmiä. kaukana ovat ne vuodet. joissa kosteuden ja kylmyyden tuntu. nukkumaan mennessä.

aamusta minä nousin. ja poikkesin pihakirpparilla. väriä tähän tummanharmaaseen mieleen. vaikka jotenkin ei se väri pääse mieleen saakka. ajatuksen tasolla käy. ja katoaa. mutta silti lasten ilo. kyllä se aina läikähtää itsessäkin. onni. vaikka niin monta keskeneräistä tunnetta minussa. niin itkettävän vaikeaa taas. mutta että nämä mielenmaisemat. minun matkailuani. en kaipaa kauas. en kaipaa lämpöön. itseeni minä kaipaan. olemaan ja oppimaan. mieleni maisemia. korkeampaa kulttuuria. vieläköhän minussa soi.

ovimatto

"vau, minkä värinen ovi. miksen oo tajunnu, että ovi voisi olla hauskan värinen!" sellaisen huudahduksen kuulin keittiöön, kun meille ryntäsi eilen naislauma. minua hymyilytti. vaikka juurikin olin raivona siitä, että puhelimeni oli uinut maitolasissa käyttökelvottomaksi. näppäimet päättivät lakata toimimasta. kuten tyhjistä ruukuista näkee, syyskukat ovat vielä kaupoissaan. mutta eipäs se menoa hidasta. keskeneräinen on kaunista. ihminen rakastuu puutteisiin. ja minäkin siellä kukin kauniisti ikkunassa. 

mutta se, mitä ennenkaikkea haluan näyttää on uusi ovimatto. kyllä. ostin sen ikean perusruskean. ja sitten vain muutama spray-viiva pintaan. ja jotenkin enemmän meidän näköinen. tällainen DIY pitää minut iloisena. kun jostain saa irti enemmänkin. ja nyt tuntuu. että meidän paraatiovemmekin alkaa olemaan mukavampi. vaikka maa on ihan paljas. omin kätösin revin siitä pensaat ja ruohotupsut irti. pitäisi ajatuttaa siihen kuormallinen kiviä. ja ehkä ensikesänä ruukkuruusu.

ja muuten. se maito on nyt kuivunut puhelimeen. ja se toimii. vaikka kaikki etukuoret ja näppäimet ehdinkin hermostuksissani pilkkoa silpuksi. minulla on nyt sitten hieman pelkistetty versio puhelimesta.