erään kerran tapasin herran. ja rouvan. ja heidän kolme hurmaavaa lastansa. he astuivat ulos autostansa pihallamme. rouva kantoi käsivarsillaan suuren suurta chilipuskaa. samana iltana laitoimme chiliä herkkusienien sisälle yhdessä tuorejuuston kanssa. nyt oli seuraava ihan punainen. neiti sai sen poimia. edellinen oli vihreä vielä ja teki pastasta suht hottia.
punainen chili hyppäsi suolaiseen piirakkaan yhdessä anopin juuripoimimien kanttarellien kanssa. minä kyllä tiedän, miksi lähiruokaa markkinoidaan. silti se joskus tuntuu hassulta, että suurin osa ruoasta tulee maasta, jonne ei itse koskaan matkusta. me syömme ruokia, joiden makua emme voi edes aavistaa. niinku mangoa vaikka. tuskin koskaan se valuu pitkin käsiä yhtä voimakkaasti kuin auringon asemassa siitä puhutaan.
piikkimattoni mun. minun ei pitänyt koskaan saada omaa. ja sitten tajusin miten hyvä sen päällä on venytellä. ei heti läsähdä kasaan. ja minun ryhtini olikin yhtäkkiä parempi ja minä pärjäsin elämässäni. sain unelmatyöpaikan ja lapset alkoivat totella pienestä vihjeestä. ja mies alkoi kantaa kukkapuskia päivittäin. sanoi rakastavansa jokaisen liikennemerkin kohdalla ajaessamme avoautolla auringonlaskua kohti. niin olipa onni että kuitenkin sen sain. sillä siinä elämäni suurin käännekohta kuitenkin. sellaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti