sunnuntai 21. elokuuta 2011

elämänpiiri

kun lapset olivat nukahtaneet. minä hiippailin huoneeseeni. otin käteeni puna-valkoraitaisen pahvilaatikon. ja ajatukseni alkoivat elää. muistot ja tuoksut. ihmiset ja tunteet. kaikki valuivat pitkin kasvojani ja ajatukseni menivät hurjana paikasta toiseen. sillä olihan avannut pitkän tauon jälkeen valokuvalaatikon.

taas sen tajusin. olen yrittänyt sopeutua niin moneen erilaiseen ryhmään. niin moneen paikkakuntaan. uusiin ihmisiin. kaupunkeihin. etsiä normistoja. kuuluakin ehkä johonkin. ja taas olen vaihtanut paikkaa. minä en jaksa laskea, montako kertaa tavarani ovat menneet pahvilaatikkoihin. ei siihen sormet riitä, ehkei varpaidenkaan kanssa.

ja minä huomasin, että olen saanut paljon ihmisiä ympärilleni. ihmisiä, joiden nimiä en enää muista. ihmisiä, joihin en pidä enään mitään yhteyttä. olen majoittanut huoneideni lattioilla ihmisiä, joiden nimet eivät enää palaa mieleeni. olen kutsunut kahville ja syömään.

ja erit koulut. erit työpaikat. aina uusi yhteisö. meillä kaikilla varmasti kymmeniä ryhmäänkuulumisia. oman roolin etsimistä. kysymyksiä mielessä. kelpaanko tällaisena. ja mikä minun rooli. enkä koskaan pitänyt itseäni sellaisena, mitä katson kuvista nyt. minä en koskaan osannut nähdä itseäni kuin toisten silmin. niin monta itseivaa jättäisin nyt sanomatta sisälläni.

valokuvat ovat vaarallisia. ne herättävät tunteita. ne pakottavat muistamaan omat juurensa. vaikka niin paljon hyvää ja kaunistakin. mutta myös monta unohtunutta kipua. monta unohtunutta ihastusta. monta unohtunutta tunnetta muutenkin. niinkuin suru ja yksinäisyys. tarve olla jollekin tärkeä.

ja silti tulee nauru monta kertaa. kyllä sitä on ollut eläväinen ja spontaani. niin kovin monta kertaa. kaupankärryissä on työnnetty milloin ystäviä, milloin kauppakasseja ympäri kaupunkia. milloin olen pukeutunut miksikin lähtiessäni kauppaan. milloin olen vetänyt teatteria missäkin. soittanut rumpujakin teatteriesityksessä.

tällaisia ympyröitä olen elänyt. nyt on uudet ympyrät edessä, siltä minusta tuntuu. jännä ajatella, mitä mahtaa ajatella kymmenenvuoden päästä, kun näitä tämänajan kuvia selaa.

2 kommenttia:

Leea kirjoitti...

Siinä olikin tiivistetysti minunkin ajatukset.
Kaikesta huolimatta, ja ehkä juuri siksi, rakastan valokuvia. Jokainen niistä herättää erilaisia tunteita, ja ohjaa tulevaisuutta tahtomattaan.

Satu kirjoitti...

Kuulostaa ihanalta, eletyltä elämältä. Kipuinensa.