viisi vuotta sitten. sunnuntai. sama päivä kuin tänään. mutta kaikki silti niin erilaista jo. arjeksi muuttunut se kaikki juhla. ja juhlaksi muuttuu arki. sillä me lupasimme tahtoa. tahtoa läpi näiden harmaiden päivien, joina puheyhteys katvealueella. pätkii. katkeilee. lupasimme tahtoa niinä päivinä, kun toisen vuoro paistatella auringossa. vaikka itsellä enempi enemmän itkua, kärsimystä. me lupasimme tahtoa. ja aina se ei huvita. rakastaminen. ja lyhyinä hetkinä olisi valmis luopumaan tahtomisestakin.
ja silti kuitenkin aina tajuaa sen turvan. sen vapauden, miltä tuntuu olla minä. toisenkin läsnäollessa. että tajuaa taas itsensäkin enemmän. peilaten ja opetellen. oppii odottamaan toiselta tietynlaista käytöstä. tietynlaista toimintaa. arvaa ennakkoon toisen mielipiteen. ja silti kaipaa yllättävää. uusia osa-alueita.
siksikin tuntui niin hassulta selittää neidille. että me emme ole olleet me aina. että mekin niin monesti opettelemme vielä. niin monta erilaisuutta tavoissa. tottumuksissa. että lapset ovat kokeneet meidät perheenä aina. emmekä me itse kovinkaan pitkään. ja siksi niin monesti vielä lentävät sanat. joskus tavaratkin. että me yhä etsimme toisiamme. että me yhä kohtaamme.
4 kommenttia:
Ihanasti ilmaisit itseäsi jälleen kerran! -jp
Niin hyvin sanottu, helppo yhtyä. Opettelua, opettelua= onnea, jota ei aina ymmärrä. Terveisiä Hamarista!
Ihania kuvia!
viis vuottako jo :o muistan sen, ku halusin mennä etupenkkiin, ku viimeinen eno oli menossa naimisiin, ja vielä kummi :D
Lähetä kommentti