torstai 17. helmikuuta 2011

jäähyväisateria sairastelulle


huomenna mieheni palannee työelämään. tänään ei ole kuume ainakaan noussut. on ollut kyllä melkoinen viikko. yllättävän paljon paremmin arki toimii kahden aikuisen taloudessa. vaikka toinen ehtisikin elää perhe-elämää vain pari tuntia arki-iltoina. mutta viikonloput kokonaan. tänään toivottavasti on sairasloman viimeinen päivä. kuin jäähyväisiksi tälle sairastelulle katoimme aterian lasten nukkuessa. 

herkuttelimme uuniperunoille lohinyyttien kera. amistolaiset olivat taikoneet ihania herkkuja kerrassaan. eilen niitä hain kaupunkireissullani. meinasi jo kyllästyttää kokkaaminen. perunat sentään saimme itse paistettua. ovatkin yhtä herkkuruokaamme. erilaisilla täytteillä. ja muuten -herne heräsi heti ruokailun aloitettuamme. mutta onhan hän ihanaa seuraa kuitenkin. hymyineen kaikkineen.


jälkiruoaksi nautimme värikylläistä kahvia. ihanan rauhallinen kahvihetki kuitenkin. vaikka olikin vauva sylissä ja väliin makoili ruokapöydällä. mutta se ilo, kun ei sataa kertaa tarvi kysyä "miten pöydässä ollaan?", "kunnolla/ rauhassa/ kiltisti..." "no ole sitten." tällainen vuoropuhelu joskus kyllästyttää! pikkuherne senkun hymyili vaan. sai jakamattoman huomiomme, kerrankin.


ja sitä jäin miettimään. miten vastakohdat me olemmekaan. kuin suola ja pippuri. toinen läpinäkyvämpi kuin toinen. toinen merestä. luotu liikkumaan. vaihtamaan maisemaa. olemaan väliin voimakas. väliin lähes olematon. toinen maasta. juurien päälle kasvanut. pensaassa. välillä antaen satoa. sitten hiljaisuudessa kasvaen ja kehitellen hienoa aromiaan yksinäisyydessä. molemmilla tehtävänsä. maustaa elämää. tätä meidän arkeamme.

3 kommenttia:

Iiris kirjoitti...

Ihana tuo loppu. Kummallista tuo rakkaus. Ja erilaisten ihmisten yhteenkuuluvuus. Joskus sitä ittekki hoksaa, vaikka toinen on ihan eri tavalla pöhkö, että ainiin - me ei ollakkaan yks ja sama ihminen. Niin kovasti sitä yhteen kuuluu.

Anonyymi kirjoitti...

<3

Anne kirjoitti...

Niin se on, vakka ja kansi, yhdessä täydellisiä :D