muistatte varmaan miten tammikuussa iloitsin. pikkuherne sai silloin ihastuttavan tilkkutäkin. niinkuin ystäväpiirissäni on tapana, kudomme ja virkkaamme yhdessä toistemme vauvoille peitteet. ja niitä silmukoita tehdessä ajatukset niin monesti lahjansaajien luona. se on mielestäni ihana idea.
sattuipas vain niin, että koska peitot ovat niin kauniita, päättivät pikkuvauvat lähteä pilvienpäältä maamahoihin kasvamaan saadakseen peiton. ja niinpä tässä syksyn mittaan on neljä vauvaa syntymässä. tänään aloitin osaltani virkkausmaratonin, ettei kenenkään tarvitsisi palella ensilumien aikaan.
ja sitten näihin arkienkeleihin.
soiva lelu. siinä vilkkuvat valot.
ääntä täynnä kaikki talot.
lapsi sillä ku soittaa
ja musiikkia tehdä koittaa.
mustat näppäimet vain ovat feikkiä.
niillä ei voi leikkiä.
tärkeintä et melu pauhaa,
et äiti saa kokkausrauhaa..
miten olenkaan aina inhonnut näitä. mutta lahjaksi saatu kuitenkin. ja nyt se pelastaa. musiikkivehje vain päälle. ja mikäs siinä. jos laittais ruokaa. kävisi pesulla. ja kaikkea muuta. yksinkertaista ja helppoa.
ja sitten. menin pikkuneidin kanssa kauppaan. käveli suoraan karkkihyllylle ja otti mariannepussin käteen. ostetaanko? ja tiedättekö sen valmiin ilmeen, ku joutuu laittamaan pois. valmiskin siihen, kunhan kokeilee. mutta päätin yllättää. sanoin, ota vain. voi sitä epäuskoista ilmettä. elän sillä pitkään. ei riemua. ehkä hämmennystä. jos olisi aikuinen, olisi nipistänyt.
iltapalan jälkeen lupasin, että saisi aukaista ja ottaa. ja voitteko arvata miten ikävästi tämä siirtymä kävi? minulla oli jäänyt kirppariltalöytämäni lastenistuin keittiön lattialle. siis sellainen vanha, metallinen. ja neiti putosi tuoliltaan sen päälle pää edellä. nyt on komeat patit päässä. voi sitä itkun ja kivun määrää. meillä kaikilla. tuli sellainen olo, että tämän takia minä kerrankin vastasin kyllä. saat ottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti