nämä pitkään suljetut padot. nämä sisäänlukitut tunteet. kaikki tämä viha. ja suru. ja uupumus. kaikki se mikä estää minua näkemästä itseäni arvokkaana. se toivottomuus, joka iskee liiassa paineessa ja väsymyksessä. kun ei voi. ei jaksa. ei pysty. vaikka unelmat ja toiveet niin korkealla. mielikuva itsestä. että pystyisi. voisi. osaisi. ja haluaisikin. niin kovin paljon.
ja miten itseensä katsoo niin monesti sumuisten ikkuinoiden läpi. elämäänsä. kun niissä soivat vielä vuosia itseensä luodut paineet. olla jotain muuta. olla enemmän. olla joissakin asioissa vähemmän. olla jotain muuta kuin sitä mihin pystyy. ja läheisten toiveet ja odotukset. emme me niistäkään ole vapaita. en minä ainakaan. en ainakaa välillä. vaikka joskus sitäkin mietin. että olisiko minua ilman muita. millainen olisin. pysähtyneempi varmaan. sillä jos minulla olisi paljon aikaa. saisinko tätäkään kaikkea tehtyä. ehtisinkö kaapata nopeita ideoita. tarttua niihin.
siihen en sentään suostu. että salaisin. että kulkisin nauru naamalla jos siinä oikeasti itku. sillä teeskentely erottaa minut ennenkaikkea itsestäni. kieltää tunteensa. kieltää tarpeensa. niin monesti arjessa sitä tarvitsee. ja sitten kun tulevat rytinänä päälle. aukaisevat kaikki kiinnikkeet. vyöryn lailla kyyneleitä. silloin minä annan niiden tulla. vaikka sellaisten öiden jälkeen kuljen sumussa. en saa mistään kiinni. mutta toisaalta. niin paljon pehmeämpi silti. hitaampikin. enemmän toistenrytminen taas. löytyy aikaa halaukselle.
2 kommenttia:
todellakin kommentoitavaa.
muttei osaa tässä.
Kiitos, että annoit tunteilleni sanat.
Lähetä kommentti