siivoilin laatikoita. samalla mietin tulevaisuuttani ja tehtäviäni tässä maailmassa. on se jännä, että kun vihdoin "vauva" sai muutakin kuin minua ruuaksensa. alkoi tulevaisuus puskea alitajuntaan. onhan se siellä kummitellut aikaisemminkin. mutta nyt takaraivossa kysymyksiä, milloin, mitä ja miten. toisaalta mieletön palo tehdä jotain niin kovin omaa. aloittaa pian. saada aikaan. onnistua ja päästä kiinni palautteeseen.
silti tietäen. tämä minun elämäni. tulevaisuutta en ole ennenkään osannut ennustaa. tiet kuljettaneet minua moniin maisemiin. ja niinkuin kerran kirjoitin:
elämä
tuntuu hassulta
ajatella
että päivä päivältä
sinä luot minua
ja minä sinua
että kuitenkin tässä tätä samaa janaa. vuoristorataa välillä. että ei ehdi havannoida. jälkikäteen kyselee itseltään, mitä näin, kuulin, tunsin. välillä sellaista pohjalaista suoraa. monta kilometriä samassa tasossa. maisema ei tunnu muuttuvan. näkee liian kauas. tätä omaa elämää- eikä pidemmällä aikavälillä katsottuna mitään valittamista. hetkistä nyt minä urputan jatkuvasti.
ja sitäkin miettii. että kuka katsoo lapsiani. en minä aina tässä kuitenkaan. niillä omat lahjansa. mutta kysyvätkö ketsuppia laittaessa, että sydänkö vai oma kirjain? että leikkivätkö sanoilla, kysyykö haluatko käydä kissalla vai koiralla. käskeekö laittaa kukat jalkaan. ku oppisi ottamaan elämän avosylin vastaan. soisi saman muillekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti